Häähumua ja vinkit hoikempaan varteen ilman laihtumista
29.6.2014
Miten saada puoliso mukaan omaan elämäntapamuutokseen?
13.7.2014
Show all

1. piste

Maanantaina 30.6 tulivat siis ammattikorkean hakutulokset. OlIn aamuvuorossa töissä. Koko aamun minua oli vääntänyt vatsasta. En tiennyt, että tulokset olivat tulleet, mutta tunsin sen. Tiedättekö, sellainen intuitio jostain. Kun sen vaan tuntee ja tietää. Hakujen tulosten saapumispäivämääräksi ilmoitettiin, että aikaisintaan 30. päivä ja viimeistään 15.7, joten siksi en uskaltanut vielä liikoja toivoa, että tulokset olisivat jo julki.

Töissä tauolla satuin katsomaan facebookkiani, missä samaan linjaan hakenut tuttuni ilmoitti pääsystään Tamkiin. Hitto vie, vatsaa alkoi taas vääntää.

Päästyäni kotiin, huomasin, etten ollut saanut mitään kirjettä.. mitä hittoa. Selasin netistä, että mihin voisin soittaa, että saisin tietää asiasta enempää. Koulun toimistoon pystyi soittamaan puoli kolmeen asti ja kello oli 14.27.

Kahteen ensimmäiseen soittooni ei vastattu, kunnes vihdoin kolmannella kerralla joku vastasi. Kerroin tilanteen ja latelin henkilön pyynnöstä henkilötunnukseni.

Nainen puhelimen toisessa päässä sanoi hyvin anteeksipyytävällä äänellä:

“Valitettavasti sinua ei ole valittu mukaan koulutukseen…”

Toistin mitä nainen sanoi, ihan vaan tarkistaakseni, onko se totta.

Tunsin, kuinka sydämeni särkyi. Taas. Taas kaikki se työ ihan hukkaan. Kaikki se stressi, kaikki se vaiva. Viime vuonna hain ensimmäistä kertaa tosissani kouluun. Silloin hain hieman eri linjaukseen ja olin turhankin varma kouluunpääsystä. Silloin putosin korkealta ja kovaa. Pisteitä alimmasta pisterajasta puuttui noin kaksikymmentä. Entäs nyt? Tiesin kokeen menneen hyvin. Mutta koska siinä oli sellaisia aspekteja, kuten essee ja haastattelu, minkä pisteytyksiä on itse mahdotonta arvata, pidin pään kylmänä. Odotin pahinta ja toivoin parasta. Tajusin siinä samalla kysyä naiselta, että kuinka paljon minulta jäi pisteitä puuttumaan. Jos pisteitä puuttuisi taas ihan tuskattomasti voisin saman tien todeta itseni ikuiseksi luuseriksi ja tyytyä tähän nykyiseen elämääni, enkä enää ikinä pyrkiä kouluun.. tai sellaisen tunneryöpyn ainakin silloin koin.

“Alin pisteraja oli 71…” “..sinä sait 70 pistettä. Olet 1. varasijalla.”

“Okei, kiitos. Hyvää päivänjatkoa.”

Tunsin kuinka itku alkoi matkustaa kurkustani ylös. Minun oli pakko sulkea puhelin. Heitin puhelimen sohvalle ja annoin itkun tulla. Taas. Taas en päässyt kouluun. Olen luuseri. Ei saatana, yksi piste. Kaikki tämä uusiksi yhden pisteen takia!! Sama kuin olisin laihduttanut ja heti lihonut takaisin. Turhaa työtä!

Muutama tunti meni ihan totaalisissa itkupotkuitsesääliraivareissa. Avomies tuli kotiin ja lohdutti parhaansa mukaan. Kerroin perheelleni tulokset. Soitin myös mummilleni, kenen kanssa minun oli pitänyt samana päivänä mennä viemään mekkoani ompelijalle, mutta töistä soitin, että iiks, pakko mennä ensin kotiin katsomaan tulokset!

Mummoni oli lähtenyt pitkälle kävelylle, koska odotti niin puheluani tuloksista. Oli kuulemma jännittänyt niin paljon, ettei enää kestänyt odotella. Mummi. <3

Rauhoituin. Kuuntelin mitä ihmiset saoivat ja lohduttivat. “Eli olet sisällä!” “1. sijasta on vielä helkkarin hyvät mahkut päästä kouluun!”. En ajatellut samoin. Mielestäni peli oli menetetty. Se ilta meni asiaa surressa. Pessimistihän ei kuulemma pety. Olisi universumissa aikalailla tähdet kohdallaan jos muka tästä nyt kouluun pääsisin. Pyh, säälipaikalta.

Seuraavana päivänä ja facebookissa saatujen tsemppien jälkeen aloin pikkuhiljaa myös antamaan sille ajatukselle tilaa, että minulla on vielä mahdollisuus. Onhan se aika todennäköistä, että joku ei vastaanotakkaan koulupaikkaansa. Selasin netin läpi asiasta ja soittelin taas koululle. Tilanne on tosiaan niin, että heti jos yksikin valituista ei otakkaan paikkaansa, minä pääsen kouluun. On kuitenkin täysin mahdotonta sanoa, että luopuuko tänä vuonna nolla henkilöä vai kaksikymmentä henkilöä paikastaan…

Eli jännitysromaanini jatkuu toistaiseksi. Toimistosta sanottiin, että ne ketkä miettivät ottavatko paikan vai ei tai eivät selkeästi halua koulupaikkaa, ovat niitä ketkä vastaavat koululle viimeisinä. Tämän kuun lopussa on ilmeisesti viimeinen päivä vastaanottaa paikka. Ja jos joku nyt sattuu ilmoittamaan sitä ennen, mikä on kuulemma hyvin epätodennäköistä, niin he ilmoittavat heti, että paikka on minun.

Pliis universumi. Anna tän tapahtua. Päästä mut kouluun. Mä oon niin valmis. Mä oon niin valmis antaan elämälleni kaiken. Pliis, anna tää mulle.

On ymmärrettävää, mutta hölmöä, että mua rankaistaan siitä, että nuorena olin laiska ja sain koulusta huonot arvosanat. Se vei multa ainakin 10 pistettä. Olin silloin ihan eri ihminen.

Nuoret, opiskelkaa oikeasti kunnolla siellä toisen asteen koulutuksessa. Kiitätte itseänne myöhemmin, vaikka sitä ette ehkä vielä tajua.

Olin jo romantisoinut kouluunpääsemisen päässäni, vaikka sitä en ulospäin näyttänytkään koskaan. Se olisi mennyt näin:

Tulen kotiin ja avaan oven. Ulko- ja välioven välissä odottaa paksu valkoinen kirje. Avaan sen ja luen tekstin. Tipun polvilleni ja alan itkemään. Avomieheni ihmettelee kauhistunut ilme kasvoillaan, että mikä hätänä. Ojennan kirjeen hänelle, hän lukee tekstin ja nostaa minut ylös, painaa pääni rintakehäänsä vasten, suukottaa otsaani ja sanoo, “Kulta sä teit sen”.

Se, mitä olisin tehnyt seuraavaksi olisi, että olisin mennyt vanhemmilleni. “Äiti. Isi. Mä pääsin kouluun. Mä vihdoin pääsin oikeesti kouluun.”

Äiti olisi sanonut Onneksi olkoon, niin että ensimmäinen “oo” olisi paljon korkeampi ja kimakampi kuin muut kirjaimet ja sitten päästänyt onnellisen naurun, “ohhooooo” taputtanut käsiään ja halannut minua.

Isä. Isä olisi sanonut tyytyväisenä, että IHAN hem-me-tin hieno Juttu, jes. Onneks olkoon. Ja halannut minua. Myöhemmin mökillä parin saunakaljan jälkeen vielä äidille hän sanoisi, että mahtavaa se Pauliinan kouluunpääsy ja samanlaisena herkkiksenä kuin minä olen, olisi hänen poskellaan vierähtänyt yksi pieni kyynel.

Haluan niin tehdä vanhempani ylpeiksi. Se olisi maailman hienointa.

Ja se tärkein. Sisko. Voi isosisko sä olisit ollut musta ylpeä.

Ja mummut, mummut olisi olleet myös niin onnellisia ja ylpeitä.

Yhden pisteen takia mä menetin ton hetken. Yhden pisteen takia mä joudun ehkä vielä ainakin yhden vuoden odottaan sitä että mun elämä alkaa vihdoin meneen eteenpäin.

Universumi. Anna tää mulle. Mä antsaitsen hyvää. Mä ansaitsen tän.

Ja tajusin. Se ei olis säälipaikka. Mä antasin sille koulupaikalle kaikkeni. Se ei tulis tosiaan olemaan mulle itsestäänselvyys vaan tekisin siellä tosissaan kaikkeni. Enemmän kuin muut. Helkkari vie todellakin tekisin.

Mä en olis vaan koulussa vaan olisin rakentamassa tulevaisuuttani, elämääni. Pohjaa sille, että vielä joskus voin mieheni kanssa elättää meidän perheen (jos luoja joskus suo meille lapsia) ja tehdä työtä, mitä rakastan ja mistä nautin.

Anna tää mulle.

Comments are closed.