Uusi elämä sinkkuna
9.11.2016
Slutshaming
12.11.2016
Show all

Askel kerrallaan eteenpäin

Surutyö on sellaista, jonka jokainen kokee ja työstää omalla tavallaan. Itselläni ensimmäiset viikot, ensimmäinen kuukausi meni sokkitilassa. Se ajatus, että tämä ei ole totta, eli hyvin vahvana. Mieli tavallaan tajusi asian, mutta kuitenkaan ei. Mielessäni oli kaksi isää, se joka on poissa ja se joka kyllä vielä tulee ja kävelee ovesta. Se on äärimmäisen raastava ja outo ajatus, että joku ihminen ei vaan enää koskaan tule takaisin. Et enää kuule hänen ääntään, et enää näe häntä. Sitä ihmistä, joka juuri äsken oli tuossa. Se, jonka naurun juuri kuulin. Se, joka juuri soitti. Se ajatus on outo. Hyvin outo. Ennen surua tulee nimenomaan se ajatus, että tämä on vain hyvin surrealistista. Saatoin jopa nauraa, kun kerroin isäni kuolleen. Kyllä, se on ihmisen hämmentävä defenssi siinä kohtaa, kun kipu on suurta. Se kielii juuri siitä, että ajatusta ei halua hyväksyä. Ajatus tuntuu niin kertakaikkisen hassulta. Eihän nyt minun isäni voi olla kuollut. Ei todellakaan. Kaikki menee liian vakavaksi ja todelliseksi, sellaiseksi, johon ei ole tottunut ja kaiken haluaa vain olevan pahaa unta. Hautajaisissa verhon mennessä kiinni, muistan vain pudistelleeni päätä, koska se epäuskon määrä oli jotain käsittämätöntä.

Minun oikea surutyöni on alkanut vasta nyt. Arkeni sujuu paremmin kuin muutama viikko sitten, mutta se todellinen suru ja asian edes jonkinasteinen tajuaminen alkoi vasta nyt.

Isä puhui aina, että halusi tuhkansa mökille. Sinne, missä pappani sekä ensimmäisen koiramme tuhkat ovat. Mökki oli isälle  se paikka, isä rakasti olla mökillä. Isot autot, lava-autot, maaseutu, vanhat vinyylit ja viski. Siitä oli minun isäni tehty.

Veimme tuhkat maalle nyt viime viikonloppuna. Silloin se iski. Isä ei tulee enää takaisin. Isän autot, mökki, isän levyt, isän villapaidat.. kaikki, koko paikka muistutti isästä. Isä ei tule tänne enää, ei enää koskaan.

Se tuska tuntuu rinnassa, kuin joku istuisi rintakehäni päällä. Mitä voin tehdä, että tämä ei olisi totta.

photo-21_foto

Vaikka kirjoitin juuri sinkkuuden ihanuudesta, mielessäni on kuitenkin yksi surullinen ajatus. Se on, että joudun kokemaan tämän kaiken yksin. En siis tarkoita nyt perhettä ja ystäviä, vaan parisuhdetta. Toki, mieluummin koen tämän yksin, kuin väärän ihmisen kanssa. Mutta silti, joudun käymään jotain näin suurta läpi ilman kenenkään syliä. Ei ole illalla ketään, kenen halaukseen mennä, ei ole turvallista ääntä, joka sanoo, että hei.. olen tässä sua varten. Tai ihan, että olisi vain ja kuuntelisi. Olen ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen ihan yksin. Toisaalta se on jotain, mistä nautin suuresti, mutta tiettyinä hetkinä se kalvaa. On ihanaa olla sinkku, mutta on toki outoa tottua siihen, että kannat kaiken ihan täysin yksin.

Eniten minua surettaa se, että se kenet ikinä tulenkaan tapaamaan, ei tule koskaan näkemään minun isääni. Se ajatus on ehdottomasti vaikein käsitellä. Koska isäni oli niin suuri hahmo minulle. Kun näki isäni, ymmärsi heti, että mikä minä olen naisiani. Miksi rakastan isoja jenkkiautoja, miksi olen isän tyttö, miksi olen toisinaan hyvin äijämäinen, vaikka ensisilmäyksellä ei uskoisi. Isäni oli maailman siistein tyyppi ja olisin vain halunnut, että isä saa nähdä sen oikean elämäni rakkauden. Juoda oluet mökin terassilla ja jakaa elämänviisauksiaan eteenpäin. Se on jotain, mitä en enää koskaan saa ja sitä on äärimmäisen vaikea käsitellä.

Olen myös käyttänyt autoani korjaamolla ja voi kuinka kaipaan, että isä olisi vieressä auttamassa. Tai edes mukana. Että voisin edes soittaa isälle ja sanoa, että hei, Dodge on taas kunnossa, mites se sun Chevy. Joko olet laittanut lava-auton talviteloille. Koska vaihdat Nitron pois. Mitä talvirenkaita isi suosittelet. Mikä levy sulla on nyt kuuntelussa. Mitä hyvää ruokaa äiti teki taas viikonloppuna. Miten sulla iskä menee töissä.

photo-25_fot

Mutta se mihin lohduttaudun on ajatus, että saan kantaa isää mukana omassa persoonassani. Olen äärettömän paljon isäni kaltainen. Ja toisaalta, haluan rinnalleni sitten joskus ihanan miehen, josta tulee ihana isä lapsillemme. Ehkä joskus vielä saan poikalapsen, joka tulee muistuttamaan isääni. Sitä ei tiedä ja vain aika näyttää. <3

Sunnuntaina on isänpäivä. Muistakaa sanoa isällenne, että se on teille tärkeä ja rakas. <3

13 Comments

  1. Johanna sanoo:

    Ihana teksti! ❤ ihan kun olisi itse kirjoittanut. Oman isäni äkillisestä sekä yllättävästä poismenosta on jo reilu viisi vuotta,silti tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen. Aika on vaan kulunut mutta ikävä ei ole kadonnut mihinkään. Isänpäivän lähestyessä tunteet nousevat pintaan normaalia enemmän. Suru muuttaa muotoaan mutta se vie aikaa.. Ainakin itsellä meni kauan ennenkuin se pahin painon tunne rinnan päältä hävisi. Voimia! ❤

  2. Vilhelmiina sanoo:

    Koskettava teksti,oma isäni kuoli tänä vuonna tammikuussa ja vaikka välillä on jo parempia päiviä niin joskus suru lyö yli niin että meinaa hukkua.Se juuri on vaikeinta ajatella että joku ei tule enää ikinä takaisin…paljon voimia ja tsemppiä sulle,pidä lippu korkealla!

  3. Taru Mari/www.lily.fi/blogit/stuff-about sanoo:

    Voimia hirveästi! <3

  4. Sanna sanoo:

    Tosi kauniisti kirjoitettu! ennen kun pääsin viimeiseen kappaleeseen mulle nousI sama ajatus; kaikki hyvä sun isästä on sulla, sinussa. ❤

  5. Pauliina sanoo:

    Kaunis postaus, ja hyvin paljon samanlaisia ajatuksia mitä itselläni oli kun menetin 11v sitten isäni. Olin toki vielä ala-asteikäinen, mutta pystyin niin samaistumaan tuohon “saatoin jopa nauraa, kun kerroin isäni kuolleen”. Muistan itse, kun soitin silloin 6.luokkalaisena silloiselle parhaalle kaverilleni ja sanoin puhelimessa isäni kuolleen, ja loppuun taisin vielä tokaista jotakin “ei se haittaa” tai “ei tässä mitään” ihan normaalisti.

    Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, niin aika auttaa ja kuultaa muistot. Parasta on se, että muistoja ei saa kukaan pois ja menetetyt ihmiset elää kuitenkin jollain tapaa meidän kautta.

    <3

  6. Pisara sanoo:

    Kaunis kirjoitus ja kyynel tuli silmään tätä lukiessa. Itse pelkään niin kovasti sitä hetkeä kun joudun luopumaan jommasta kummasta vanhemmastani. Kirjoituksesi muistutti että pitää osata arbostaa si yhteistä aikaa, joka meillä on vielä jäljellä. Jokaisella meillä on vain yksi äiti ja isä. Voimia sinulle surun keskellä!

  7. Yodakoski sanoo:

    Rohkeasti kirjoitettu varmasti kipeästä asiasta, siitä propsit. Voimia ja jaksamista!

  8. Monna sanoo:

    Voi apua, kyyneleet. <3 Kaunis teksti!!
    Muistan edelleen kirkkaasti sen päivän, kun sain puhelinsoiton oman isäni kuolemasta.
    Surutyö tuntuu jatkuvan melkein ikuisesti, mutta se muuttaa muotoaan. Nyt reilu 10v isän kuolemasta, en enää päivittäin tai edes viikottain mieti isää. Mutta elämän isoissa käännekohdissa hän on mielessä. Kuten nyt lapsen kautta, mietin miten ihana vaari hän olisi ollut tytöllemme.
    Joka tapauksessa halusin siis sanoa sitä, että se pahin suru menee kyllä ohi. Ja voit aina miettiä, että kyllä isäsi näkee sinut tuolta jostain ja tietää, että sinä pärjäät. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *