Uusi banneri ja parvekekalusteet
5.7.2015
Banskunamit! (G,L)
8.7.2015
Show all

Elämä ilman tulevaisuutta

Kävin mummullani kylässä. Mun mummu on 85-vuotias. Ihana rautainen ja itsenäinen nainen. Sanojaan se ei säästele ja omaa mielipiteen asiaan kuin asiaan. Mummu oli mun paras kaveri on kun pieni. Menin aina eskarista ja vielä ekalla, tokalla ja varmaan vielä kolmannelta luokalta aina suoraan koulusta mummille. Mun paras lapsuudenmuisto on kun mummi ja isosisko tuli hakemaan mut tarhasta kesken päivän uimahalliin uimaan. Se oli sellainen onnellisuudentunne, johon en varmaan enää ikinä pääse näin aikuisen elämässäni. Mummi on ollut aina läsnä. Mummille pystyi aina soittamaan jos oli jotain asiaa tai jos jokin oli hätänä. Kerran sanoin mummia rotanmaksaksi, kun suutuin sille ja se muistaa sen aina. Nauraa vedet silmissä ja muistelee. Just niin siisti mummi on.

Kävin siellä tänään. Mummi oli muuttunut. Mummi on aina ollut sellainen hyvin vähästä onnellinen ja tosi pärjäävä. Nyt se oli surullinen ja masentunut. Se ei ole ikinä vaatinut meitä lapsenlapsia käymään siellä vaan on ollut kiitollinen siitä kunhan edes joskus käydään siellä.

Mummi kertoi, että takana on ollut pitkä viikonloppu. Kukaan ei ole käynyt tai edes soittanut. Ja mitä mä tein viikonloppuna. En mitään. Mulla olisi ollut aikaa. Sen oman ajan aina vaan luulee olevan niin kallista ja arvokasta. Muka niin kallista, että ei voi käydä omaa mummua katsomassa.

11026222_10205141655273832_6455265997354657446_n

Viimeksikin kun kävin mummulla sieltä pois lähtiessä kyyneleet valui pitkin poskia. Ei sen takia, että mummulla olisi masentavaa käydä, vaan sen takia, että tuntuu hassulta puhua ihmisen kanssa, jolla ei ole tulevaisuutta. Tai on ja ei. Kerroin mummille innoissani tulevaisuuden suunnitelmistani, koulusta ja työkuvioista. Musta ja mun avomiehestä. Elämästä.

Mummi kuunteli, nauroi ja oli tyytyväinen. Mutta sanoi kummastellen, että tuntuu hassulta, kun  hänellä ei ole itsellään enää suunnitelmia. Että eletään vain tätä päivää, päivä kerrallaan. Ei ole tulevaisuuden suunnitelmia, on ehkä vain tiistain jumppa, keskiviikon lääkäri ja viikonloppuna Sinikka tulee kylään. Mutta ei ole tulevaisuutta, on vain menneisyys.

Tuo sai mut jotenkin tosi pahasti tolaltaan. Sitä ei ajattele kuin sitä omaa elämäänsä ja omia tavoitteitaan. Keskittyy niin lujaa itseensä, että ei muista ajatella muita.

10487371_10203704837234279_7504434335325476073_n

Mummu tuli tosi onnelliseksi kun kävin siellä. Käytiin ostamassa sille uusi puhelin, Doro. Sellainen vanhuspuhelin. Naurettiin yhdessä ja mummi totesi myyjälle, että onpas halpa Horo. (Mummin siivooja sanoo Doroa Horoksi ja se on mummista ihan maailman paras juttu). Sellainen se mummi on, hauska. Oikeesti sillä on aika häijykin huumorintaju. Sanoi mulle mun lehtijutusta, että niin sä oot tollasissa kun oot niin itserakas. Ja eihän mummulle voi suuttua! Mummi on vaan suorasanainen ja ihana! 😀

Mutta ymmärrän sen nyt, että miksi Suomessakin on niin paljon masentuneita vanhuksia. Yksinäisyys ja elämä ilman tulevaisuutta on varmasti masentavaa ja ahdistavaa. Kun päivisin kukaan ei käy kylässä ja ulos ei enää yksin uskalla lähteä. Mummillakin on nykyään tasapainon kanssa ongelmia ja se kaatui vuosi sitten todella pahasti. Marevan lääkitys ei auta asiaa ja pienikin naarmu on helposti todella vakava juttu. Lähelle olevan työmaan työmiehet olivat osanneet tyrehdyttää mummin päähän tullutta haavaa ja soittaneet mummille ambulanssin. Mummilla ei sillon ollut edes puhelinta mukana. Ne työmiehet siis pelasti mun mummin hengen. Tuo kokemus vaikutti mummiin varmasti todella paljon ja siksi ei enää uskalla yksin lähteä oikein mihinkään. Meidän mökilläkin ollessaan se sanoi, että kaikista ihaninta olisi päästä sinne vaikka viikoksi ja vaan haravoida, mutta kun ei enää uskalla, kun kaatuisi kuitenkin.

Ehkä se, mitä tällä tekstillä haluan sanoa on, että jos teillä on isovanhemmat vielä elossa, niin käykää heillä kylässä. Vanhukset ovat höppänöitä ja saattavat sanoa mitä sylki suuhun tuo, mutta ilman heitä ei olisi meitä. Mulla on itsellä todella huono omatunto siitä, että oon aina vedonnut kiireeseen ja en oo tarpeeksi käynyt mummilla. Olihan mummillakin mulle aikaa joka päivä kun olin pieni. Ja se pienikin hetki kun käyn siellä, juon kahvit ja juttelen, merkkaa mummille varmasti enemmän kuin arvaankaan.

Vaikka elämä on hektistä, ei unohdeta meidän lähimmäisiä. <3

38 Comments

  1. Hieno postaus <3

    x Steffi

  2. Karoliina sanoo:

    Aloin melkeen itkemään, niin kauniisti kirjoitettu ja täyttä totta <3
    Yritän tässä just älyttömän väsymyksen kourissa litkiä kahvia ja lataria että saisin edes pientä taistelufiilistä lähteä reenille niin voin kertoa ettei tää teksti kovinkaan paljon nostanu treeniagrefiilistä ku melkeen kyynel poskella luin 😀 snif.

  3. Laura sanoo:

    Ihana kirjoitus. Juuri tulin itse mummuni luota, joka asuu 3h ajomatkan päässä. Tekstisi oli kyllä todella ajankohtainen minille ja sai ajattelemaan eri näkökulmista. Tuli oikein kyyneleet silmiin. Kiitos 🙂

  4. hanna sanoo:

    Voi, kuinka koskettava <3 Itselläkin mummo juuri sairaalassa, ja kyllä tulee aina niin hyvälle mielelle, kun siellä vierailee. Rakas ihminen.

    -H

  5. anniina sanoo:

    Tosi hyvä muistutus itellekin tää kirjoitus! Pitäis käydä useammin mummolla. Jotenki tulee harvoin lähdettyä vaikka lähellä asuu ja ihankiva mummo on! Tosiaan surullisen totta tuo, että ne yksittäiset päivät on eri asia meille nuorille kuin vanhukselle, joka elää vaan hetkessä ja jolla ei niitä elinpäiviä ja tulevaisuutta enää niin ookaan.

    • Näin se on. 🙂 Meille yksittäiset päivät eivät tunnu niin suurilta, koska ympärillä on niin paljon asioita ja tekemistä. Keskitymme enemmän tulevaan kuin tähän hetkeen.

  6. Liisi sanoo:

    Hieno postaus! <3 Vähän surullinen, haikea, toisaaltaan taas niin ihana postaus. Kaikki on niin totta! Minulla oli vain yksi mummi & pappa kun olin pieni, mutta hekin asuivat eri maassa (virossa). Mutta KAIKKI lapsuuden koulukesälomat vietettiin pikkusiskon kanssa siellä. Maalla, lehmien ja sikojen kanssa ;D Isot tilat, pihat, metsää ja kaikkea…. ne kesät ovat aina mielessäni ja todella tärkeitä muistoja <3

  7. Roosa sanoo:

    Ihana postaus!<3
    Olen ollut itse nyt kesätöissä vanhusten kotihoidoissa ja työtehtäviini kuuluu olla vanhusten seurassa ja puuhastella heidän kanssa mitä he itse haluavat ja toivovat. Yksi päivä oltiin shoppailemassa uusia kenkiä, toinen päivä oltiin kävelyllä rannalla ja kolmas päivä vaan juteltiin kotona. 🙂
    Tää työ on kyllä opettanut niin paljon ja kuinka typerältä kuullostaakaan mutta ennen en edes kiinnittänyt mitään huomiota vanhuksiin ja nyt olen oppinut heiltä vaikka kuinka paljon!<3 tää työ on kyllä opettanut paljon kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Ja pakko vielä sanoa, että se on niin totta kuinka mono vanhus on ihan yksin.:/ Heillä ei ole kavereita tai edes mahdollisuus päästä ulos. Ja kaikisya surullisimpia tapauksia on nämä, jotka eivät pääse edes vessaan vaan joutuvat päästää alleen.:/
    Kiva postaus ja toivottavasti avasi muidenkin silmiä!<3

  8. Erika sanoo:

    En ole pitkään aikaan jaksanut kommentoida mihinkään blogiin mutta nyt oli pakko sanoa että paras postaus mitä olen missään blogissa pitkään aikaan lukenut! Mahtavaa että muistutat ihmisiä näin tärkeästä asiasta!! Oikein hyvää kesää sinulle ja mummullesi! <3

  9. Nepa sanoo:

    Mulle on tosi vaikeeta hyväksyä se asia että isovanhemmat oikeasti vanhenee. Mun isovanhemmat on yli kahdeksankymppisiä, ja niilläkin on kaikenlaisia vaivoja. Ne on ollu mulle kaikki kaikessa ja on tietysti edelleen mutta en osaa suhtautua siihen että ne vanhenee. Vietän siellä lomalla aina pitkiäkin aikoja, ja joka kerta lähen kyyneleet silmissä pois. Koska pelottaa ja säälittää, vaikkei edes pitäisi sääliä. Miksi pitäisi? Sehän on elämää ja mäkin oon joskus heidän ikäisensä, jos mitään kamalaa ei nyt satu. Mullakin tulee olemaan ne samat murheet ja ajatukset kuin heilläkin. Tää postaus kosketti kyllä ja tavallaan näytti sen etten ole ainoa jolla on tällaisia tunteita. Isovanhemmat <3

    • Samat tunteiden ristiriidat koen. Toisaalta jotenkin säälittää, mutta säälin tunne on kyllä turhan toisaalta. Elämä on tarkoitettu elettäväksi ja kaikki me joskus vanhenemme. Ehkä tärkein asia tässä on ollut, että tiedän, että isovanhemmilla on kaikilla ollut kuitenkin hyvä elämä. Kysyinkin sen mummilta, että onko hänellä ollut hyvä elämä. 🙂

      Mutta se yksinäisyys tekee kyllä surulliseksi. Täytyy vain itse muistaa pitää yhteyttä ja tehdä mummille selväksi kuinka tärkeä hän minulle on. 🙂

  10. taika sanoo:

    Melkein rupesin pillittää ku luin tän ja tuli niin oma rakas mummi mieleen. Hän lähti v.2007. Hän oli minun elämäni läheisin ja rakkain ihminen. Siinä määrin että aina kun mulla oli murheita, iloja tai tylsää tai mitä vaan, soitin hänelle koska hän asui muutaman sadan km päässä. Mummistasi tuli hyvin sellainen kuva, niinkuim minunkin mummi oli, sanavalmis, hauska ja humoristinen.

    Nykyäänkin vielä tulee usein ajateltua, et voiku mummi ois nyt nähny tänki jutun, mitähän se ois sanonu tähänki, jotain nasevaa. Ja jos on huolia, kaipaan sitä miten hänen kanssaan pystyi käsittelemään kaikkia asioita. Ihan kaikkea. Mutta ainoa asia, mitä en voinut käsitellä hänen kanssaan oli hänen kuolema. Se merkein musersi minut. Onneksi sain olla hänem vierellään ja pitää kädestä ja puhua kun hän lähti.

    • Itse menetin äkillisesti vaarini ja sitten heti siitä muutaman kuukauden päästä pappani vuonna 2007. Se oli todella rankka kokemus, joten osaan samaistua. Se oli minun ensikosketukseni läheisen kuolemaan ja meni noin kolme vuotta, että pääsin asiasta edes jonkinlaiseen rauhaan. Tein surutyötä ihan luvattoman kauan. Mutta sitten vain opin ymmärtämään sen, että kuolema kuuluu elämään. Iloitaan elämästä niin kauan kun sitä on. 🙂

      Oi ihana, että sait olla hänen vierellään. <3

  11. Laura sanoo:

    Kerrassaan upea kirjoitus!

    Harva muistaa tai edes ymmärtää, millaisen elämän isovanhemmat ovat aikoinaan eläneet. Nähneet sota-ajan kauheudet, selvinneet lamasta ja tehneet ahkerasti töitä selvitäkseen. Ja kaikki ne asiat, mitä he ovat tehneet läheistensä vuoksi.

    Nykyään niin harva kunnioittaa tai muistaa vanhempia ihmisiä, mikä on todella ikävää. Kuten sanoit, isovanhempien luona vierailu saattaa olla joskus vaikea järjestää. Kaikki on kuitenkin sen arvoista, kun pääsee heidän luokseen ja näkee ne kirkastuvat kasvot. He ilahtuvat ikihyviksi, kun he edes hetkeksi saavat rupattelu- ja kahvitteluseuraa. Eikä se maksaa itselle loppujen lopuksi mitään.

    Toivottavasti monet, eritysesti nykynuoret, saavat tästä ajatuksen aihetta!

    T. Tuleva ope 🙂

  12. Emmi sanoo:

    Aaaw! <3 Aivan ihana mummo-juttu! Mummot ja papat on ihania, omat tietty kaikista parhaimmat mutta kaikkia arvostan todella paljon. Ilman niitä, ei olis meitä! <3

  13. Essi sanoo:

    Kyyneleet nousi silmiin. Isovanhemmat on korvaamattomia ❤ Ihan mielettömiä tarinoita kuulee heiltä ja elämän viisauksia. Omat isovanhemmat on aina olleet tosi vahvasti osana elämää ja todella tärkeitä. Yhteiset harrastukset on onneksi pitänyt huolta, että nähdään usein ja soitellaan usein. Niin helposti unohtuu jos ei varsinaisesti ole mitään asiaa… Mummot ja papat on meistä pitäneet huolta, niin ei ole lapsenlapsilta paljon vaadittu joskus poiketa kylässä. Olipas ihana teksti ja täyttä asiaa. Koskettaa työnkin puolesta tämä aihe…liikaa on niitä yksinäisiä mummuja ja pappoja, joita ei kukaan käy katsomassa. :/

  14. Eve sanoo:

    Ihana mummu sulla<3 Mun mummu kuoli heinäkuussa 2013 ja olin siinä vierellä kun nukkui pois vain 67 vuotiaana syöpään. Mun elämän kamalin hetki, mummu oli se the one. Nähtiin jokapäivä melkein tai ainakin soitettiin.. Kamalinta oli katsoa kun huumori ja elämänilo katosi, mikään ei tuntunut miltään, viimeisillä hetkillä mummu vain oli.. Kun edeltävän iltana ennen kuolemaa kävin moikkaamassa sairaalassa ja toinen sanoo kyyneleet poskilla halatessa että ei halua kuolla.. Joo no sitten mun tähti sammui seuraavana päivänä. Oon kiitollinen että sain olla siinä vieressä viimeiset hetket.
    Mulla on onneksi vielä toinen mummu elossa joka täytti just 70 ja on tosi huisi tyyppi hänkin. <3
    Hyvää kesää sulle ja sun mummulle! Pitäkää kiinni yhteisistä hetkistä, ne on parasta. <3

  15. mikaela sanoo:

    Öääh, tulipa kauhea olo! Oon soittanut mummille muutaman kerran viime viikolla eikä se ole vastannut, äiti sanoo että soitat vaan niin kauan kunnes vastaa ja ite oon miettinyt että no en sitten soita kun ei kerta vastaa! Olen kamala! Eikä mummi vaan tunnista numeroa!! Nyt laitan sille heti mailia että minä se vaan yritän soitella, kiitos ihanasta ja ajatuksia herättävästä postauksesta!

  16. veera sanoo:

    Mummi menehtyi viime keväänä pitkän sairastelun ja kovien kipujen jälkeen ja se oli iso helpotus. Tietysti surin, mutta suurin tunne oli helpotus, koska mummi oli niin hirveä sairas. Heti perään meni isomummo.
    Nyt olen panostanut jäljellä olevan mummon yhteydenpitoon ja ilmoittauduin spr:n ystäväksi, jos vaikka saisi jonku yksinäisen päivää piristettyä:)

    • Surutyötä auttaa aina varmasti se, jos tietää, että kuolema vei kivut pois ja, että nyt hän saa olla rauhassa, ilman kipuja jossain paremmassa paikassa. 🙂

      Oi! Täytyykin tutustua tuohon spr:n juttuun. 🙂

  17. Enska sanoo:

    Hieno postaus! Lähdenpä heti moikkaamaan Vaariani. 🙂

  18. Koo sanoo:

    Ammatissani näen harmittavan paljon niitä yksinäisiä ja masentuneita vanhuksia, kutakuinkin sen takia kun ei omaiset käy tai muista/niitä ei ole. Tietysti juuri mainitsemasi kykenemättömyys ja pelko myös vaikuttaa, surkeaa olla jo muutenkin huonossa kunnossa tietäen että ei se ainakaan siitä parane kun ei voimat riitä siihen jotta varmasti selviäisit pienen kävelymatkan ilman tapaturmia. Ne kun olisi pieniä juttuja millä se arki saataisiin heti värikkäämmäksi…

    Tietty hoitajana ollaan läsnä siinä arjessa, avustellaan ulkoiluun ja näppäillään seniorikännykkään sen tyttären numero että jotain kontaktia olisi, se kun on fakta että tänä päivänä hoitajamitoitus on monessa paikkaa surkea eikä siihen kevyeen rupatteluun jää aikaa niin kauan kuin sitä moni tarvitsisi. Tosin luojan kiitos, osa ymmärtää että meillä on kiire ja osaavat nauttia siitäkin kun aamutoimilla rupatellaan vaikka edellisillan kuulumiset. Ja sitä ilon määrää jos jonkun luona on käyneetkin ne lapsenlapset tai lapsenlapsenlapset, sitä muistellaan vielä parinkin viikon jälkeen miten hän oli päässyt sinne kouluun ja toinen oli menestynyt siinä harrastuksessa!

    Se mitä haluan siis sanoa, on se että käykää ja soitelkaa, lähettäkää kortteja tai kuvia. Monelle vanhukselle riittää jo pienikin kahvihetki, väsyyväthän hekin jo pitkän iän myötä herkästi. Tai jos asut kauempana, soitat tai ilmoitat muulla tapaa tulevasi vaikka viikon päästä, se arki muuttuu siitä hetkestä sillä mummolla. Kun on jotain mitä odottaa, se hetki kun tapaatte, ja sen jälkeen vielä pitkän tovin kun on mitä muistella!

  19. suvi sanoo:

    Ihana kirjoitus <3 Oma äiti alkaa olla jo sen verran vanha, tai ei oikeastaan edes numerollisesti ole, mutta fyysinen kunto on vanhentanut sen verran että tuntuu ettei hänelläkään enää ole juuri mitään suunnitelmia elämässä.
    Havahduin tähän vähän aikaa sitten kun äitini kertoi olleensa parin ystävänsä kanssa viettämässä yhden ystävänsä 60 vuotis syntymäpäiviä. Hän totesi että hyvä oli viettää nämä nyt näin vähän isommin kun ei näitä enää kuitenkaan tule. Ihmettelin puhelun jälkeen että eikö hän tosiaan usko näkevänsä omia tai ystäviensä esimerkiksi 65 tai 70 vuotis syntymäpäiviä, vai oliko pointti vaan se ettei niitä sitten enää jaksa juhlia.
    Oma äitini on siis todella pahasti ylipainoinen ja luopunut jo toivosta sen pudottamiseen. Kakkostyypin diabeetes..verenpainelääkkeet jne.. Hän ei jaksa itse enää siivota eikä aina laittaa ruokaakasn. Todella masentavaa katsoa kun toinen luovuttaa.
    Emme ole koskaan olleet mitään yliläheisiä, se vain ole ollut koskaan niin vaikka emme ole siis huonoissa väleissä ollenkaan. Pidämme vain vähän harvemmin yhteyttä. Asumme eri kaupungeisss ja soittelemme satunnaisesti parin viikon välein.
    Mutta minunkin vähän kasvettua olemme sentään oppineet juttelemaan enemmän. Ja tämän kirjoituksen myötä aion kyllä muistaa äitiäni taas enemmän. Onhan hän kuitenkin minun äiti, ainut sellainen Kiitos vielä tästä tekstistä ❤

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *