Avoin kirje sinulle, rattijuoppo
9.9.2016
Blogiterapiaa
17.9.2016
Show all

Jokainen introvertti varmasti tietää, että mistä on kyse. Takana on sosiaalisia tilanteita ja tapahtumia, juhlia ja kissanristiäisiä. Juhlien jälkeen korvissa soi, olo on vetämätön, näköäkin saattaa haitata. Ainoa missio on saada olla yksin.

Olimme maanantaista myöhään tiistai-iltaan osuuskuntani eli kouluporukkani kanssa tiimipäivillä. Alunperin minun piti olla loppuun asti, eli keskiviikko aamuun, mutta sain hyvän mahdollisuuden lähteä jo tiistai-iltana ja ehdottomasti tartuin siihen. Kyse ei siis ole missään nimessä siitä, että en olisi viihtynyt, vaan, että aloin olla jo pahasti ylikuormittunut. Kolme päivää ilman yhtään omaa rauhaa kolmenekymmenen muun ihmisen kanssa on  todella ylikuormittavaa, vaikka mukavaa olikin.

photo-14-9-2016-12-25-27

Kyse onkin siis hermostosta ja sen rakenteesta. Introvertti väsähtää ihmispaljoudesta, siinä missä ekstrovertti saa siitä puolestaan energiaa. Itselläni selkeästi tuntuu se, että hermosto ja aistit ylikuormittuvat. En enää loppuvaiheessa pystynyt ylläpitämään kunnon keskustelua saati sitten vastaanottamaan toiselta enää puhetta. Kapasiteettini oli täynnä puhetta, informaatiota, valoja ja ääniä. Tunsin vain pakottavaa tarvetta päästä olemaan yksin, kotiin. Prosessoimaan kaikkea, mitä on kuullut ja nähnyt edellisten päivien aikana. Olemaan yksin omien ajatustensa kanssa.

Koulussani on usein käsitetty väärin, että kyse on siitä, että pidä heistä. Tai, että jotenkin ylenkatson heidän seuraansa. Kyse ei kuitenkaan missään nimessä ole siitä.

Vaikka reissulla oli ihanaa ja tiimimme on tällä hetkellä ihan timanttinen, oli ihanaa tulla kodin rauhaan. Olen tällä hetkellä hyvin poikki, silmissäni pilkehtii valoja, korvissa soi ja niskani ovat aivan jumissa. Välillä tekee ihan huonoa, vaikka varsinaisesta krapulasta ei olekkaan missään nimessä kyse. Treenaamaan ei väsymyksen takia voi lähteä. Tämä päivä menee hukkaan, ihan kuin oikeassa krapulassakin yksi päivä menee aina hukkaan. Kyseessä on siis sosiaalinen krapula.

Ensimmäisen päivän päätteeksi reissulla vatsaani koski jännityksestä niin paljon, että minun piti hetkeksi mennä sikiöasentoon makoilemaan. Onneksi se meni ohi. Olen aina jännittänyt vatsallani. Vaikka mieleni ei tiedostaisi, että jännitän, niin viimeistään vatsakipu paljastaa asian. Vaikka olen jo paljon sosiaalisempi ja reippaampi kuin nuorena, tietyt tilanteet saavat edelleen jännityksen helposti nousemaan pintaan. Ei minusta ikinä mitään superekstroverttiä tekemälläkään saa, mutta huomaan mukavuusalueeni toki hieman kasvavan ajan kanssa. Toki selkeä ihmispaljouden jaksamisen raja on aina vakio ja sille ei voi yhtään mitään, koska sitä ei valitettavasti pysty harjoittamaan. Tärkeintä on vaan tiedostaa sen olemassa olo ja olla vähintään itse sinut asian kanssa.

Onneksi pääsin jo aikaisemmin lähtemään, koska kaksi yötä pois kotoa ilman yhtään omaa-aikaa on minulle todella paljon. Tästä olisi hyvin pian seurannut hermojen kiristymistä ja äärimmäistä väsymystä. Olin jo hyvin hilkulla, että en enää kauheasti pystynyt olemaan porukassa ja jännitin jo valmiiksi, että koska alkaa “oletko ihan kunnossa” ja “onko kaikki hyvin” kysymykset. Tiedän, että ihmiset oikeasti ovat vain huolissaan ja haluavat, että tunnen itseni kotoisaksi porukassa, mutta itselleni oma aika on ihanaa ja tärkeää. Jos en saa omaa aikaa, saatan pahimmassa tapauksessa saada jopa pieniä kiukkukohtauksia. Muistan lapsena saaneeni kiukkukohtauksia ja suoranaisia raivareita suhteellisen helposti väsyneenä tai ylivirittyneenä. Sukuni aina muistelee naureskellen sitä, kuinka omissa syntymäpäiväjuhlissani pienenä kysyin vierailta, että pitääkö minun kuolla, ennenkö he lähtevät pois. Se oli vain pikkuintrovertin kyllästymistä vieraisiin. Sama meno jatkuu edelleen, nykyään tosin osaan jo olla hieman korrektimpi.

photo-10-9-2016-12-37-18-2

 

P.s. pahoittelen asiakkaitani, että en päässyt alkuviikosta vastaamaan sähköposteihinne. Tuolla tiimin mökkireissulla on päässytkään koneelle lukemaan sähköpostejanne. Tästä eteenpäin olen aina koneen äärellä ja poikkeustapauksista ilmoitan etukäteen. 🙂 <3

photo-14-9-2016-8-32-17

12 Comments

  1. L sanoo:

    Mulla alko tänä syksynä uusi koulu ja kaikki tuntuu paljon helpommalta sun blogin myötä. Olen luonteeltani täysin samanlainen kuin sinä ja sun tekstien kautta oon tajunnut vihdoin, etten ole yksin tän kanssa ja jotenkin ‘vääränlainen’. Kiitos siitä todella paljon <3<3

  2. Superekstrovertti pikku-J sanoo:

    Voi Patu kyllä me (ainakin minä) ymmärretään, ihanaa, että tunnet itsesi niin hyvin, että tiedät milloin raja tulee vastaan <3 Erilaiset ihmiset tiimissä ovat vain ja ainoastaan rikkaus! Kiitos parista mahtavasta päivästä!

  3. Feel you sanoo:

    Sama meininki! Itellä toi introverttius ei oo ihan noin vahvaa kuin sulla, mutta aika lähellä kuitenkin! Oon oppinut aina ihailemaan ekstroverttiutta ja sosiaalisuutta ja ikään kuin opetellutkin olemaan se “porukan viihdyttäjä”, mutta vasta näin vanhemmiten olen tajunnut että kyllä mä taidan sitten kuitenkin olla aikamoinen kotikissa! Jostain syystä nuo ulospäinsuuntautuneisuuden arvot on iskostettu meihin länsimaalaisessa kulttuurissa niin tiukkaan, että mullakin teki suorastaan tiukkaa myöntää itselleni että en oikeasti parin tunnin jälkeen enää nautikaan mistään social butterfly -meiningeistä ja että koen suorastaan väsyväni kaikkien juhlien jälkeen.
    Nyt mulla on viimeset 5 vkl ollut jotain härdelliä ja kalenteri täynnä ohjelmaa, ja se on teettänyt tuskaa. Seuraava viikonloppu tulee olemaan pitkästä aikaa täysin vapaa kaikesta ohjelmasta – voit varmaan kuvitella kuinka ONNELLINEN oon siitä että saan vaan olla rauhassa! 😀

    • Itsekkin koen välillä suorastaan paineita olla se “porukan hauskuuttaja” ja jotenkin, että ihan kuin olisin suuressa vastuussa yleisestä fiiliksestä. Siksi tapahtumien jälkeen olen aina niin poikki. 😀 Tutussa porukassa olen hyvinkin ulospäinsuuntautunut kahjo. 😀

      Ooo! Todellakin! 😀

  4. asperger itsekin sanoo:

    Kannattaisikohan sinun käydä ihan neurologilla? Oireesi kuulostavat kyllä ihan tyypilliseltä introvertilta, mutta vielä enemmän lievältä aspergerilta. Tällä kommentilla ei ole siis mitään tekemistä Jari Tervon sairaan kommentin kanssa, vaan tiedän itse kokemuksesta, että aistiyliherkän, tunneherkän ja introvertin luonteen takana on hyvin usein lievä autismin muoto.

  5. Niina sanoo:

    Pakko vihdoin jättää kommenttia, monesti ollut mielessä. Kiitos rohkeista ja henkilökohtaisista kirjoituksista introvettiudesta, itsessäni on todella paljon samaa ja aiemmin sitä ei ole oikein osannut pukea sanoiksi. Olen tekstejäsi myös lukenut muille, koska joitain asioita on ollut vaikea itse selittää.

    Juurikin tämä sosiaalisten tilanteiden krapula: on kivaa käydä juhlissa jne. mutta se kuormittuminen on kyllä hermoja raastavaa. Small talkia jaksaa pienen hetken, jos on “hyvä päivä”, mutta yleensä sitä vieraiden keskuudessa juuri kovasti jännittää, mitä sanoisi seuraavaksi ja jos suunsa ehtii avata, niin saattaa tulla jotain todella hölmöä ja menee vielä enemmän lukkoon. Minulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa hengailu on rentoa ja antaa paljon, mutta myös oma aika ja latautuminen on ehdottoman tärkeää. Etenkin pienen lapsen vahempana pidän kyllä kynsin hampain kiinni, jos hiljainen hetki suodaan 🙂

    Pitkään ihaillut näitä ekstrovertimpiä ihmisiä ja tuntenut huonommuuden tunneta, kun ei pysty luontevasti olemaan samanlainen, eikä helpota että olen useasti kuullut olevani ujo. Onneksi tässä kolmenkympin ylittäneenä alkaa vihdoin ymmärtämään sen, ettei tarvitsekaan alkaa itseään muuttaa johonkin ulkoa annettuun muottiin, ja että on ihan yhtä hyvä tällaisena. Toki rohkeutta ja itsevarmuutta on vuosien varrella tullut roimasti lisää, mutta erityisesti sunlaiset rohkeat ihmiset inspiroi kovasti ja tekstiesti kautta myös oma itsetuntemus parantunut. On se jännä, miten erilailla me ihmiset voidaan maailma nähdä ja kokea. Ja vielä upeempaa tietää, ettei ole yksin näiden “outouksiensa” kanssa 🙂 Kiitos sulle kun jaat ajatuksiasi!

    Mukavaa syksyä!

  6. Anna sanoo:

    Kuulostaa hirveen tutulta tuo tekstisi. Itse olen työviikon jälkeen erittäin väsynyt ja osaksi sen vuoksi, että joudun jakamaan työhuoneeni, vaikkakin todella hyvän ystävän kanssa. Viikonloppunakaan ei pääse hengähtämään, koska aviomies on kotona (tiedän, että kuulostaa hankalalta, mutta riippumatta siitä kuinka rakkaita ihmiset mulle on, kanssakäyminen uuvuttaa). Tästä syystä olen siirtynyt rytmiin, jossa menen töihin vähän myöhemmin ja saan olla loppupäivästä yksin töissä, hetken ilman hälinää ja puhetta ympärillä. Ja näin olen vähemmän kiukkuinen. Olen myös huomannut, että yksinolon tarvetta on vaikea selittää muille, ihmiset ei vaan ymmärrä.

  7. Pauliina sanoo:

    Heip, kuulostaa niin tutulta! Itse olen terkkari ja oon ihan poikki päivän jälkeen jos on useampi terveystarkastus. En jaksa välillä edes omalle puolisolle puhua kun meen kotiin ☹️
    Ennen työskentelin sairaanhoitajana ja koin sen paljon helpommaksi kun kohtaamiset potilaiden kanssa oli lyhyitä vaikka työ oli kiireisempää kuin nyt, aionkin vaihtaa taas saikkarin hommiin jos niitä jostain löydän. Pidän hoitoalasta mutta tämän sosiaalisen kuormittumisen olen huomannut ongelmaksi vasta kun vaihdoin terkkarinhommiin.
    T. Toinen Pauliina 😊

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *