Cubie <3 Henry Harjusola
1.10.2016
Maailman risteyksessä
14.10.2016
Show all

Kuka sinä olet sanomaan?

Sain eilen koko blogihistoriani pahimman kommentin. En tiedä, mitä kommentin kirjoittaja sillä oikeasti haki, mutta syvälle se upposi. Kommentti koski vanhempani kuolemaa. Kommentoija ihmetteli äärimmäisen tuomitsevasti sitä, että miten voin kirjottaa blogiini kevyistä aiheista, kun toinen vanhempani on kuollut.

Niin, isäni tosiaan kuoli kaksi viikkoa sitten. Ja teksti, johon tämä henkilö kommentoi, kertoi isästäni. Ei suoraan, mutta hiemankin tarkkanäköinen lukija olisi huomannut sen. Puhuin hienoista miehistä (versus pelimiehet) ja siitä, kuinka isäni on ollut suuri vaikuttaja siihen, että millaisen miehen olen itselleni valinnut. Ensimmäinen kommentoija haukkui minut siitä, että miksi ihmeessä haluan isäni kaltaisen miehen ja seuraava suorastaan haistatteli, että miten olen niin sairas, että tällaisena aikana pystyn kirjoittamaan pelimiehistä vaikka isäni on kuollut. En voi sanoa, että tällä hetkellä, näissä olotiloissa, kirjoittaisin kovin hyvää ja luontevaa tekstiä, mutta en silti koe ansaitsevani tuollaista. Tai paskat minusta, isäni ei olisi ansainnut tuollaista.

Niin, palataanpas hieman taaksepäin. Asia, jota en ole vielä blogissani kertonut. Kyllä, isäni on kuollut. Ja sitä en ole vielä tätä ennen  virallisesti tai julkisesti missään muualla sanonut, kuin tutuilleni omassa facebookissani.

Miksi?

Koska se ei ole minulle vielä todellista. En ole valmis, enkä halua olla valmis. En vielä hyväksy asiaa ja en ole lähellekkään valmis puhumaan asiasta. En ole täällä tyydyttämässä kenenkään uteliaisuutta. Ja eikö vastauksesi pitäisi riittää ihan jo vaikka se, että en halua?

Toisekseen, olen yrittäjä. Olen yksityisyrittäjä. Minulla on niin blogini kuin yritykseni. Minun elantoni on kiinni asiakkaistani. En todellakaan halua pelottaa asiakkaita pois, etenkin, koska minun ei ole pakko kertoa tälläistä asiaa julkisesti. Kai te oikeasti tiedätte, että minun ei pitäisi olla pakko kertoa tällaista asiaa? Ei ainakaan näin, ei kaksi viikkoa tapahtuneesta. Minä olen bloggari, en ystävänne, joka on tilivelvollinen kertomaan kaiken elämästään. Vaikka kirjoitan tänne paljon asioista, se on aina oma päätökseni. Koska, mitä ja mitenkä, ne ovat täysin minun päätettävissäni.

En halua, että asiakkaani joutuvat olemaan minusta huolissaan tai, että uudet asiakkaat eivät uskalla ostaa palveluitani. Työ on nimenomaan tällä hetkellä se asia, joka pitää minut pinnalla. Se on se, millä saan kiinni arjesta. Voisin vain jäädä sänkyyn makaamaan, mutta se ei ole minua. Se ei todellakaan ole minua. Ja on vain fakta, että yrittäjänä en pysty pitämään vapaata, en vaikka taivas kaatuisi. Ja en edes halua. Haluan pysyä kiinni arjessa, koska se pitää pääni kasassa. Työ antaa nyt enemmän merkitystä minulle, kuin koskaan aikaisemmin. Koulusta olen sentään ollut pari viikkoa pois ja minulle se on paljon, koska arkeani on äärettömän vaikea pistää tauolle. En voi lopettaa verkkokauppaani, en voi pistää maksavia asiakkaita odottamaan. Se ei kerro minusta yhtään mitään. Ei sellaista, josta kukan minua voisi tuomita. MInulla on laskuja odottamassa maksamista ja elämän on vain pakko mennä edes jotenkin eteenpäin.

Ja uskokaa pois, kipu on nyt jotain sellaista, mitä en ole ikinä ennen kokenut. Älkää ikinä sanoko minulle, että minä en sure isäni kuolemaa. Tällä hetkellä olen omassa henkilökohtaisessa helvetissäni ja en toivoisi tätä tunnetta kenellekkään.

Ja mistä kukaan tietää, miten muuten päiväni käytän? Mistä kukaan tietää, vaikka kulkisin koko päivän kotona pyjamat päällä ja käyttäisin päivästä yhden 30min blogini kirjoittamiseen. Siihen, että saan edes hetkeksi ajatukseni muualle.

Ja uskokaa pois, olen itse viimeiset viikot miettinyt sitä, että mistä kirjoitan. Mistä voin kirjoittaa. Kiitos sinulle, joka sanoit sen nyt kommenttiboksissa ääneen. Nyt tiedän, että muutkin tulevat ajattelemaan niin. Mistä helvetistä tällaisena hetkenä kirjoittaa, kun ei ole vielä valmis asiaa tuomaan julki. Kun ei ole vielä itsekkään asiaa käsitellyt.

Missä on ohjekirja tällaiseen? Missä sanotaan, että mitä pitää kirjoittaa blogiin oman isänsä kuoleman jälkeen? Missä on ohjekirja siihen, että mitä pitäisi tuntea ja mitä tästä eteenpäin? Kerro toki, jos tiedät paremmin.

En ole tilivelvollinen kertomaan mitään elämästäni, blogi on kuitenkin edelleen työni sekä harrastukseni. Kerron kaiken jos haluan tai en mitään, jos siltä tuntuu. Se, mitä kirjoitan blogiin, ei todellakaan ole suora peilaus elämästäni. Elämässäni tapahtuu paljon muutakin kuin se, mitä tänne kirjoitan. Jos haluan vaikeassa elämäntilanteessa pitää blogini kevyenä, antakaa minun tehdä niin. Uskokaa pois, joka päivä mietin pääni puhki, että mitä kirjoitan tänne. Mitä blogiin voi surun keskellä kirjoittaa sellaista, että vakkarilukijat pysyvät, asiakkaat eivät pelästy ja blogini on silti kiva paikka tulla. En kuitenkaan halua tehdä blogistani synkkää tai lopettaa sen kirjoittamista. Olen kuitenkin töissä Fitfashionilla, muistakaa se. Jos olisin omalla alustalla, olisivat asiat omalla tavallaan erilailla.

Blogini ei ole pelkkä surublogi tai tarina minusta, se on myös ammattini tai ainakin tärkeä työkalu liittyen ammattiini. Koen velvollisuudekseni ja ilokseni kirjoittaa tänne ruokavalioista sekä treenaamisesta, sitähän varten blogiani luetaan.

Ja uskokaa pois, luonnoksissa on kyllä teksti isästäni. Mutta sen julkaiseminen tarkoittaa sitä, että silloin se asia on totta. Silloin minulla on leima, jonka kaikki tietävät. Olen se tyttö, jonka isä on kuollut. Minussa on silloin surun leima, joka pysyy. Se pysyy pitkään. Ja halusin kynsin ja hampain pitää kiinni vielä siitä ajasta, että olen asiakkaideni ja lukijoideni silmissä “normaali“. Se yrittäjä, se bloggari. En “se bloggari kenen isä on kuollut“. Halusin vielä hetken olla Pauliina. Pauliina, jolla on isä ja kaikki hyvin. En ollut vielä valmis luopumaan siitä, rikkomaan sitä kuplaa. Kun sen sanoo ääneen, se kupla menee rikki ja siitä tulee todellista. Kun sen sanoo ääneen, isäni kuolee oikeasti. Olisin vielä hetken halunnut olla niin kuin ennen. Silloin, kun kaikki oli vielä niin kuin ennenkin. Kun sanon sen ääneen, se on lopullista. Minulla ei ole enää isää.

Nämä kommentit saivat minut ensimmäistä kertaa vakavasti miettimään blogini lopettamista. Nyt viimeistään tajusin sen, että ei ole sellaista tekstiä tai sellaista aihetta, johon ei olisi jotain kiusaamista tai ilkeilyä. Vaikka kirjoittaisin tekstin mansikoista, joku aina löytää syyn tulla jostain aukomaan naamaansa. Vaikka kertoisin isäni kuolemasta, jollekkin se on vain syy aukoa naamaa vähän lisää. Vaikka olen vahva ihminen, ei se tarkoita, ettei minulla ole tunteita.

Mutta siihen vedän rajan. Minusta voitte sanoa mitä tahansa, mutta isästäni tai mihinkään siihen liittyvästä ette sano yhtäkään sanaa. Varsinkin kun nyt puhutaan edesmenneestä ihmisestä. Muistakaa, että myös äitini lukee tätä blogia. Ja oletteko miettineet, että ehkä äitini ei edes halua, että kirjoitan tänne isästä. Ei ainakaan vielä. Emme ole vielä edes hautajaisia pitäneet.

Hävetkää. Ihan oikeasti, mikä tätä nykymaailmaa vaivaa.

Olette ylpeitä kommenteistanne? Miettisitte edes hetken, että kannattaako kommenttia lähettää. Vetäkää syvään henkeä ja ajatelkaa. Onko kommentti oikeasti lähettämisen arvoinen? Tuoko se sinulle yhtä paljon lisäarvoa, kuin mitä minulle mielipahaa. Onko minun satuttamiseni sinulle vain hauskaa ajanvietettä? Mieti, että miksi haluat olla minulle ilkeä. Mieti sitä edes sekunnin. Ja jos olen jonkun mielen ihan oikeasti pahoittanut, minulle saa lähettää sähköpostia, niin voimme kahden kesken kunnolla puhua asian läpi. Voit antaa vaikka numerosi ja voin soittaa sinulle. Koska minä en ketään tieten tahtoen tahdo satuttaa. Mutta jos kyse on hetkellisestä provosoitumisesta, omasta huonosta päivästäsi tai mistä tahansa muusta, olet silloin vain nettikiusaaja.

Mua on kiusattu koulussa niin ala- ja yläasteella. Mua on kiusattu ja haukuttu aikuisiällä erilaisin tavoin sekä tänne blogiin olen saanut ilkeitä ja herjaavia kommentteja, mutta nyt meni yli. Nyt vedän rajan. Enää en siedä enkä katso läpi sormien. Nyt loppui.

Ja jos mä haluan tämän surun keskellä kirjoittaa kehonhuollosta tai muusta kevyestä, niin antakaa mun. Se merkitsee mulle sitä, että olen vielä minä.  Sen avulla mikään ei ole muuttunut, vaikka ihan kaikki on muuttunut. Sen avulla olen kiinni siinä arjessa, jonka osaan. Sen avulla saan tehdä sitä mitä osaan ja mistä tiedän. Uskokaa pois, mulla ei ole hajuakaan mitä edes tämän tekstin jälkeen kirjoitan. Ei tällaisiin asioihin anneta opaskirjaa. Tällä hetkellä mun jokainen päivä on muutenkin taistelua, jossa vain yritän päästä eteenpäin hetki hetkeltä. Älä tule sanomaan siis mulle, että mun isän kuolema ei koskettanut mua, koska kirjoitan blogiini vain tiettyjä aiheita. Sä et tiedä musta yhtään mitään, sä et ole kävellyt yhtäkään askelta mun kengissäni.

Kun aika on valmis, mä kerron mun isästä. Mutta mä kerron sen tasan siksi, että haluan ja olen valmis. Että joku muu ihminen saisi mun tarinasta vertaistukea ja että mä saisin sitä myös teiltä. En sen takia, että saisin tyydyttää kenenkään uteliaisuutta tai sen takia, että saisin blogiini lukijoita. Ja uskokaa pois, nyt sen tekstin julkaiseminen jännittää enemmän kuin koskaan. Koska mä en tiedä kestänkö, jos siihen tullaan sanomaan mitään pahaa. Koska jotkut asiat elämässä vaan on pyhiä. Jotkut asiat on sellaisia, johon ei halua kenenkään vihaa tai paskaa.

Jatkossa, mä tulen ilmoittamaan suoraan poliisille, jos mun blogiin tulee oikeasti todella herjaavia kommentteja. Mä en julkaise yhtäkään kommenttia, jotka mä koen yhtään epämiellyttäviksi. Jatkossa en katso enää sormien läpi. Teen tämän jo pelkästään sen takia, että bloggaan fitfashionilla ja olen vastuussa blogini yleisilmeestä. Ja siihen ei todellakaan kuulu asiattomat ja herjaavat kommentit. Ei ainakaan tällaisesta aiheesta. Voi myös olla, että jos tilanne jatkuu, poistan kommentoinnin kokonaan. Ja HUOM. kyse ei ole mielipiteestä, joka on eri kuin minun. Eri mieltä saa ja pitää olla, mutta se pitää osata tehdä asiallisesti. Ja ei, vaikka kirjoitan julkista blogia, minun ei tarvitse sietää tällaista. Jos joku sanoo noin, hän hyväksyy avoimesti kiusaamisen ilmapiirin. Se on sama kuin sanoisi lapselle, että häntä saa koulukiusata, koska on käy koulussa. Julkinen blogi ei ole syy paskalle. Suomi on vaan jotenkin todella vinksahtanut somekäyttäytymisen suhteen. Suomella on selkeästi vaan helvetin paha olla, joka halutaan purkaa kaikkiin muihin. Ja se ei todellakaan ole se ratkaisu. Ja mä en ainakaan halua antaa nuorille sitä kuvaa, että on ok haukkua jotain, jos hän kirjoittaa julkista blogia. Ei, ketään ei ole oikeus haukkua. Jos joku on niin rohkea, että hän uskaltaa olla esillä, ei se ole automaattisesti syy vihaan ja negatiivisuuteen. Katsokaa mitä tahansa kommenttiboksia tai lööppejä, koskien vaikkapa Saaraa x-factorissa.. pelkkää haukkumista, negatiivisuutta ja vihaa. MIKSI???!! Yrittäkää hei itse tehdä sama perässä! Helppohan se on huudella jos ei koskaan itse edes yritä mitään tai mitenkään erotu massasta.

Olen suoraan sanoen äärettömän kyllästynyt ihmisten jatkuvaan pahan oloon, negatiivisuuteen, pätemiseen, haukkumiseen ja parjaamiseen. Miksi luet mun blogia jos aiheutan sussa vain vihaa? Mä en ihan oikeasti tule ikinä ymmärtämään sitä, että miksi joku tuntematon vihaa mua ja haluaa olla mulle ilkeä. Harvoin millään tavoin provosoin, paitsi nyt. Mä sanon mielipiteitäni, mutta en ikinä ole paha ihminen. Mä en kirjoita blogia siksi, että saisitte vihata mua. Päinvastoin, kirjoitan blogia teitä varten, teidän iloksi. Mutta tämän arvoista tämä blogin kirjoittaminen ei todellakaan ole.

Edes mulla ei ole noin paha olo kuin kuin noiden kommenttien kirjoittajilla. Ja ma alotin tän vuoden hautaamalla syövän uuvuttaman mummini ja lopetan tän vuoden hautaamalla isäni. Ja kuvitella, että edes mulla ei ole noin paha olla.. tai ainakaan tekisi mitään tuollaista. En siirtäisi pahaa oloani tahallaan toiseen, tuntemattomaan ihmiseen.

Vaikka kommentti on anonyymi ja se suojaa kirjoittajaa, se ei tarkoita, että kommentti suojaisi minua. Se ei tarkoita, että se kommentti ei sattuisi ja sitä ei ole oikeasti olemassa. Vaikka sä et näe mua, mä olen todellinen ihminen ja mulla todellakin on tunteet. Tunteet, joita sä tässä surun keskellä satutit vielä lisää. Ja jos se saa sulle hyvän fiiliksen, sun kannattaa käydä tarkistamassa, että onko sulla kaikki ihan ok. Koska se ei todellakaan ole normaalia.

Kaikkea hyvää sinulle, toivottavasti saat pian apua ongelmiisi.

P.S.

Ja koska näiden kommenttien takia jouduin koko edelliset postaukseni poistamaan, tässä on asukuvat, joihin käytin tuntikausia aikaa. Kyllä, vaikka isäni on juuri kuollut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

VAATTEET *JUNKYARD

 

50 Comments

  1. emmakaisa sanoo:

    Oon aika sanaton tän äärellä. Ihmiset saa mut välillä voimaan pahoin. Muista, että oot rakas ja kaiken yläpuolella, vaikka kuka sanois mitä <3

  2. Eve sanoo:

    Otan osaa suruusi. <3 Pahoittelut joidenkin idioottien puolesta joilla ei ole minkäänlaista älyä tai tunteita.
    Sure rauhassa, ota oma aikasi, et todellakaan ole tilivelvollinen kenellekään meistä lukijoista. Toivon parempaa tulevaa vuotta sinulle ja koko teidän perheelle. Voimia!

  3. Hanna sanoo:

    Otan osaa. Voimia! Ei tässä oikein muuta osaa sanoa. :'( Tekstisi sai mun silmät kyyneliin.

  4. Henna sanoo:

    Tuo on kyllä niin järkyttävää, kuinka jotkut ihmiset tulevat sanomaan tuollaisia asioita ja pätemään siitä miten joku saisi surra. Itse kokemuksesta myös tiedän, että ainoa asia mikä järjissään piti isän kuoleman jälkeen oli se, että jokin asia elämässä säilyi normaalina ja itselleni se oli koulu, kun taas sisaruksilleni ja äidilleni se oli työ. Jokainen suree tavallaan, ja kenellekään muulle se ei kuulu miten tekee. Toisille ihmisille on parempi tarttua tavallisiin rutiineihin niin tiukasti kiinni kuin kykenee ja toisille taas on parempi, että ottaa etäisyyttä kaikkeen vaikka parin viikon verran. Valitettavasti niitä arvostelijoita riittää, mutta toivottavasti tämän kaiken keskellä jaksat yhä uskoa itseesi ja yrittää olla välittämättä tuollaisista kommenteista, vaikka ainahan ne sattuu. Mutta enemmän ne kommentit kertoo niiden sanojasta kuin kohteesta.. Oikein paljon voimia sinulle ♥ Ensin on vaikeaa, mutta vähitellen, päivä päivältä kipu helpottaa ja vaikka se isän jättämä aukko ei tule koskaan täyttymään, niin sen kanssa vain oppii elämään muistojen avulla 🙂

  5. Johanna sanoo:

    Voimia<3 Olet vahva nainen.

  6. ia sanoo:

    Siis herranjumala mikä ihmisiä vaivaa! Mun isä kuoli 15 vuotta sitten, joten tällaiset asiat osuu mulla todella syvälle hermoon. Kukaan muu kuin sinä ei voi tietää miltä susta tuntuu! Ja vaikka läheisiä kuolee, niin pakkohan meidän tänne jääneiden on jatkaa elämäämme. Ihan kuten sanoit, välillä se työ / koulu / mikä tahansa on ainut pakopaikka siitä omasta surusta. Koska sureminen vaan on ihan hemmetin rankkaa.

    Voimia Pauliina suruusi!

  7. Satu sanoo:

    Osanottoni suureen suruusi ja paljon voimia jaksamiseen, sinä teet niin kuin parhaasi tässä tilanteessa pystyt <3.

  8. Lellu sanoo:

    Osanotot teidän perheelle ja itse ymmärrän miksi olet kirjoittanut kevyeistä aiheista. Surua ei tarvitse käsitellä julkisesti. Inhottavaa että ihmiset käyttäytyy tuolla tavalla ja olen itse aina ihmetellyt tätä julkisesti anonyyminä haukkumista. Jos en jostain pidä en kommentoi. Näillä törkeyksiä kirjoittavilla ihmisillä on varmasti vain todella paha olla…

  9. sarppahei sanoo:

    Otan osaa suruusi.

    Mä oon miettinyt paljon, kun puhutaan siitä että millaisessa maailmassa meidän jälkikasvu tulee elämään. Mä uskon, että seuraavat sukupolvet hallitsevat somekäyttäytymisen paljon paremmin kuin me tämän hetken “aikuiset”. Lapset syntyy älylaitteiden sekaan, jo ensimmäinen parkaisu ikuistetaan. Meille tämä on ehkä nyt normaalia elämää, mutta emme ole kasvaneet somen kanssa lapsesta saakka, joten meidän sukupolvi on vieläkin “lapsen kengissä” tämän asian kanssa. Siksi tulee ylilyöntejä, typerää käytöstä, suoranaista idiotismia. Somea ei enää voi kutsua aikuisten leikkikentäksi, vaan enemmänkin taistelutantereeksi jossa jokainen taistelee oman navan vuoksi. Poljetaan ilkeillä kommenteilla vihollista (kateus) alemmas jotta päästään itse kapuamaan ylemmäs. Mutta eihän se oikeasti niin toimi, koska lopen, me kaikki ollaan kuitenkin vain tavallisia tallaajia, pienen pieniä ihmisriepuja, vikoinemme ja virheinemme. Olemalla ilkeä toiselle, ihminen ei tee itsestään parempaa, vaan korostaa omia kauneusvirheitään, hiomattomuutta, karkeutta ja luonteensa rumimpia yksityiskohtia.

  10. ... sanoo:

    Hei, olen pahoillani sillä sanoin sinulle pahasti. En tiedä saitko sähköpostiviestiäni, jonka sinulle lähetin. Olen todella pahoillani. Otan osaa ja jaksamisia tulevaan.

  11. Marja sanoo:

    Voimia ja lämmin halaus <3!

  12. Monsku sanoo:

    Otan osaa ja toivotan paljon voimia! Muista että suurin osa meistä ei tahdo sinulle pahaa vaan ainoastaan kaikkea hyvää. Siispä kaikkea hyvää ja säilytä oma tilasi, olet arvokas.

  13. Anne sanoo:

    Otan osaa suruusi <3
    Jokaisella on oikeus surra juuri niin kuin haluaa. Surua ei tarvise blogilukijoille avata sen enempää (tai ollenkaan), jos ei siltä tunnu. Se ei tarkoita, ettet surisi isääsi.
    Paljon voimia surun keskelle! Toivottavasti jatkat blogiasi, ainakin minä pidän siitä kovasti.

  14. Katri sanoo:

    Osaanotto äärettömän suureen suruun <3 Hengitys hengitykseltä eteenpäin.
    Oon myös tosi pahoillani näiden idioottien puolesta…. Täytyy vaan jotenkin jaksaa antaa anteeksi niille niiden ääliöämäisyys, raasu parat jäävät ikuisiksi ajoiksi ojanpohjalle, kun kapasiteetti ei vaan riitä kömpimään ylös sieltä 🙁
    Voimia ja jaksamista koko perheella <3

  15. Sanna sanoo:

    Moi! Mun on pakko laittaa viestiä liittyen siihen kommentointiin sun postauksesta.

    Ensinnäkin mä olen oikeasti ja aidosti pahoillani sun puolesta koskien sun isää. Osanottoni.

    En tiedä viittasitko mun kommenttiin sillä että “ensimmäinen haukkui koska halusin isäni kaltaisen miehen”, mut luulen niin. Mä haluan kuitenki tarkentaa etten haukkunut, mä esitin vaan asian että ehkä niistä piirteistä haluaa ja hakee turvaa, eikä siinä ole pahaa, mut mä olen pitkään ajatellut myös niin ja sit miettinyt asioita sitä kautta. Et tarviinko esim mä turvaa vai kumppanin..

    Ehkä joku sun postauksesta nousi mikä sai mut kommentoimaan, koska mäkin olen menettänyt läheisen viikko sitten. Kuoleman koskettaessa sitä ajattelee asioita eri tavalla. Ja ehkä omastakin elämästä nousee niitä keskeneräisiä asioita pintaan…

    Puhun nyt omasta kokemuksesta: mä tunnistin siitä tekstistä paljon asioita joita olen itsekin aiemmin ajatellut, olen läpikäynyt vaikeita aikoja henkilökohtaisesti ja joutunut taipumaan sen edessä, että sillä mitä mä itse olen toiselta vaatinut on ollut epäreilua. Mä olen ollut vaarassa menettää mun parisuhteen niiden vaatimusten vuoksi. Siksi se tuntui musta asialta, johon halusin kommentoida.

    Kuten siinä sanoinkin niin mä pelkäsin et väärinymmärretyksi voi tulla. Kuitenkin musta oli hedelmällistä se ajatusten vaihto mitä käytiin, mua harmittaa etten ehtinyt ihan kunnolla lukea sitä sun viimeistä kommenttia enää.

    Kuitenkin mä olen kiitollinen siitä että vastasit ja samalla surullinen etten tiennyt aiheen olevan näin arka. Tietysti olisin sitä taustaa vasten todennäköisesti jättänyt vastaamatta koska mulla ei todellakaan ole tarvetta aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. En todellakaan kommentoi usein postauksiin ja myös tämä sai mut miettimään sitä, että ehkä tää blogimaailma on myös lukijan kannalta vähän liian hasardia… Niin kun mainitsit niin et todellakaan ole tilivelvollinen henkilökohtaisista asioista, mutta usein ne pintaa syvemmällä olevat asiat koskettaa meitä ja juuri niihin tulee kommentoitua. Mutta kun ei tunne eikä tiedä toista niin sitten voi käydä näin mikä on molempien kannalta ikävää.

    Jokatapauksessa mä haluan pyytää anteeksi aiheuttamaan pahaa mieltä, mä toivotan sulle kaikkea hyvää ja jaksamista surun keskelle.

    Mikäli haluat niin asiasta voidaan keskustella vielä sähköpostitse, toi mun sähköposti osoite on ihan oikea ja toimiva.

  16. Salla sanoo:

    <3

    Reilu kuusi vuotta sitten koin saman. Menetin iskäni. Tuon rakkaan roolimallini, jonka oli vielä tarkoitus elää elämäänsä rinnallani. Elämäni kauhein päivä. Sitä tunnetta kun ei toinen voi käsittää, ellei sitä ole itse joutunut kohtaamaan.

    Pitkään luulin, että siitä musertavasta surun tunteesta pitäisi joskus päästä yli ja päästää irti. Kunnes tajusin ettei siitä voi päästä yli eikä irroittaa, vaan sen kanssa pitää oppia elämään. Jossain vaiheessa suru muuttaa muotoaan ikäväksi ja kaipaukseksi siitä mitä oli ja mitä olisi vielä voinut olla. Sen tunteen kanssa on helpompi elää ja hengittää, kun sen musertavan surun mikä aluksi on läsnä koko ajan. Ja kauan sitä yritin vältellä, mutta jotta suru voi muuttaa muotoaan on asia joskus pakko käsitellä. Itselläni siihen meni aivan liian kauan, mutta menneitä ei voi enää muuttaa. Kuitenkin tästä oppineena nyt tiedän, että kaikesta voi päästä yli vaikka se sattuukin aivan helvetisti.

    Toivon sinulle voimia jaksaa asian kanssa parhaalla mahdollisella valitsemallasi tavalla, kaikki kuitenkin suree juuri niin kuin itse haluaa.

    <3

  17. Nona sanoo:

    Hei!
    Tää on tällä hetkellä toinen niistä blogeista mitä seuraan suht säännöllisesti ja oon sanonutkin sulle kerran, et sun tekstit uppoo syvälle koska on niin samaistuttavia. Älä todellakaan lopeta sun blogia! Hyvä voittaa aina pahan. 🙂 💖

  18. Kaisu sanoo:

    Otan osaa isoon suruusi <3. Oma isäni kuoli 7vuotta sitten, yhtäkkiä ja olin tuolloin 20vuotias. Asiasta en vieläkään halua puhua, paitsi haudalla käyn asiaa purkamassa välillä. Ota oma aikasi, tollasia itsekkäitä, omaa huonoa oloaan purkavista tyypeistä ei kannata välittää. Työnteko ja muu tekeminen auttaa ensi hätään kun ei "kerkeä" ajattelemaan asiaa. Paljon tsemppiä sulle ja perheellesi vaikeana aikana. Tämä on todella kliseisesti sanottu mutta totta: muistot jää aina.

  19. Suvi sanoo:

    Voimia! Jätä omaan arvoonsa tuollaset typerät kommentit ja kommentoijat 👍😠

  20. Virpi sanoo:

    Osanotto suruun. Menetin oman isäni kaksi vuotta sitten, joten tiedän jotakin siitä, mitä käyt läpi. Älä anna periksi ilkeilijöille, niitä riittää tässä maailmassa. Olet hienon tuntuinen nainen! Paljon voimia sinulle!

  21. Marika sanoo:

    Otan osaa suruusi <3
    Mun äiti kuoli 11v sitten, ja silloin sitä toimi automaatilla. Meni kouluun, ilmoitti sivulauseessa tapahtuneen. Tekee koulutehtäviä, jumppaa, juhlii ja kaikkea mitä ennenkin, koska toinen vaihtoehto on jäädä sänkyyn itkemään. Ja se ei kuitenkaan vähennä surua tai suremista yhtään, että yrittää elää edelleen.
    Todella julmaa arvostella tällaisestä asiasta ja pakottaa tuomaan asia julkisuuteen ennenkuin on itse valmis.

    Kiitos hyvästä blogista ja harmi, että jouduit poistamaan sen tekstin, olin tulossa sitä eilen lukemaan ja ihmettelin mihin se katosi. Olisin siis juuri tarvinnut päähäni taontaa aiheesta, miksi kannattaa venytellä 😀

  22. Carita sanoo:

    Otan osaa suruusi,kovasti tsemppiä!

    Vaikka kommentit on vaan kommentteja,niin silti ne voivat sattua.Ihmisen sietokyky nykypäivän paskan lentämiselle joka suunnasta on rajallinen.Kiva,että kirjotat rehellisesti etkä piilota todellisuutta bloggaajana.

    Sananvapaus tuntuu olevan yleinen argumentti puolustellessa omaa suorapuheista tyyliä puhua ja kirjoittaa.Mutta se kuuluisa maalaisjärki kulkee mukana siinäkin.

    • Kiitos <3

      ja nimenomaan, sillä sananvapaus ei kuitenkaan saa polkea toisen ihmisen samankaltaisia perusoikeuksia. Ja toisen kunnia ja sen ns. koskemattomuus ovat tärkeämpiä perusoikeuksia kuin toisen sananvapaus. Monet menevät tämän asian kanssa vähän sekaisin. 🙁

  23. Miia sanoo:

    Hei,
    Olen jo pidemmän aikaa lukenut blogiasi, ihaillut suorapuheisuuttasi, mutta eniten ihmetellyt näitä ihmisiä, jotka tulevat suoranaisesti aukomaan päätään sinulle ja repivät aina aiheen sanoa jotakin negatiivista. Se, miten joku ihminen kehtaa tulla kommentoimaan jotain tuollaista, mistä juuri kerroit, on aivan käsittämätöntä. Miten ihminen voikaan vetää niin överiksi. Sinä teet ja kirjoitat juuri sitä mikä sinusta tuntuu hyvältä ja piste. Jokainen ihminen on erilainen ja käsittelee asioita eri tavalla,ei sitä pitäisi joutua selittelemään kenellekkään. Pistää todellakin ärsyttämään tuollaiset kommentoijat. Toivottavasti et anna ilkeilijöiden pilata päivääsi vaan pystyt antaa noiden julmien kommenttien pyyhkiytyä mielestäsi,vaikka ne todella pahalta tuntuvat jo näin ulkopuolisestakin.
    Paljon tsemppiä, osanotot ja voimia suuren surun keskelle.
    Ja ps. Älä ikinä lopeta bloggaamista :)! Täällä on paljon blogistasi pitäviä henkilöitä lukemassa sitä, vaikka juuri koskaan ei tule kommentoitua mitään.
    Koita kestää!
    – Miia
    Aivanliikaayhdelleihmiselle@blogspot.fi

  24. Piipu sanoo:

    <3

  25. Laura sanoo:

    Osanottoni <3

    Ihmiset on vaan välillä niin helvetin sairaita ja tyhmiä. Pistää vihaks sun puolesta. Älä koskaan unohda miten upea ja vahva nainen olet. Ihailen sua ihan oikeasti. Voimia sulle <3 Sä pärjäät elämässä ja tuut selviämään ihan mistä vaan!

  26. Sanni sanoo:

    Osan osaa suruusi. <3

    Täällä on tänään myös vaikea päivä. Tasan kaksi vuotta sitten menetin oman isäni. Olin 21v ja ensimmäisen vuoden aivan sumussa. Työ ja arki oli todellakin ainoa joka piti kasassa. Voin sanoa suoraan, etten muista ensimmäisestä vuodesta oikeastaan mitään, vaikka luulin olevani jo "ihan ok". Toivon sinulle paljon jaksamista, suru tulee helpottamaan, mutta kaipas ja muistot pysyvät aina. <3

  27. Mira sanoo:

    Aivan loistava teksti! Olen seurannut sun blogia jonkin aikaa. Hienoa että kirjoitat juuri niistä asioista joista haluat kirjoittaa. Tuot täällä julki asioita joita haluat tuoda julki. Kaikkien pitäisi se ymmärtää että et kirjoita täällä sun elämänkertaa vaan blogia. Kellään ei olisi oikeutta alkaa sua määrittelemään ihmisenä varsinkaan sitä mitä tunnet tai miten asiat koet. Sulla on sun työ ja vaikka elämässä tapahtuu jotain pysäyttävää niin aika ei pysähdy. Toisen suru ja surutyö on “koskematon” asia. Sitä ei kritisoida varsinkaan kun siitä me lukijat ei tiedetä. Me tiedetään se mitä täällä kirjoitat ja kaikki muu on sitä sun elämää mitä me ei tiedetä. Sitä mitä ei halua jakaa lukijoille. Vaikka kirjoitat blogia sulla pitäisi olla oikeus rajata haluamasi asiat pois eikä saada kritiikkiä siitä ettet kirjoita tänne tiettyjä asioita elämästäsi tai että kirjoitat asioita elämästäsi. Joillakin lukijoilla on käsitys bloggareista että kaikki heidän elämästään kuuluu heille ja kaikki pitäisi heti informoida blogissa. Miksi? Kuka sellaista voi edes odottaa tai vaatia? Ei kukaan.

    Kiitos tästä blogista ja voimia tulevaan <3

  28. Kiia sanoo:

    Osanotto lukijalta täältäkin! <3 Ei osaa muuta sanoa kuin äärimmäisen paljon voimia!
    Ei voi aina käsittää ihmisten käytöstä, jätetään ne ihan omaan arvoonsa. 🙁

  29. Sippu sanoo:

    Hui kun tuli paha mieli sun puolesta 🙁 Otan osaa suruusi… Ei tuollaista paskaa pitäis kenenkään joutua sietämään, kirjoitti sitten julkista blogia tai ei. Voi kun ihmiset oikeasti osais kohdella lähimmäisiä niinkuin haluais itseään kohdeltavan. Ja ei, en todellakaan väitä siinä itsekään aina onnistuvani, mutta en kyllä lyötyä ala lyömään.

  30. Jaana sanoo:

    Otan osaa, voimia sinulle ja kaikille teille <3

  31. Glida sanoo:

    Voi luoja. Tuli kyyneleet silmiin, kun luki tämän postauksen. Ihmisten pahuus ja ajattelemattomuus vetää joskus täysin sanattomaksi.

    Ihan ensimmäiseksi, otan osaa isäsi poismenon johdosta.

    Menetin itse isäni yllättäen muutama vuosi sitten. Olin ystäväpiirissäni ensimmäinen läheisen perheenjäsenensä menettänyt, ja muiden tuntui olevan tosi vaikeaa suhtautua asiaan. Tunsin jääväni täysin yksin. Valitettavasti monet läheisistäni ovat sen jälkeen menettäneet vanhempiaan, sisaruksiaan ja jopa lapsiaan. Siinä samalla on huomannut, että ihmisten tapa surra on hyvin erilainen, eikä yksikään ole toista parempi. Toiset itkevät ja meluavat sitä surua suurella voimalla ja volyymillä alusta asti ympärilleen, kun taas toiset eivät välttämättä halua edes puhua koko asiasta, vaan toipuvat parhaiten pitämällä arjesta ja sen askareista kiinni koko ajan. Siitä tavallisesta ja tutusta elämästä. Päästäen surua lähelle vain sellaisen palan kerrallaan, jonka kokevat kestävänsä. Eikä tapa surra kerro yhtään mitään siitä, miten tärkeä se menetetty rakas ihminen on eläessään ollut. Ihmiset vain reagoivat asioihin erilailla. Samalla tässä on huomannut, että iän ja kokemuksen myötä myös muiden kyky olla surevan tukena kasvaa, samoin kuin erilaisten suremisen tapojen hyväksyminen niitä keskenään arvottamatta. Jotenkin haluaisin siis hirveästi ajatella, että ihminen, joka tuollaisia asioita sinulle kommentoi, on vain ollut omassa elämässään todella onnekas, eikä ole menettänyt ketään tärkeää. Ja kokee tietävänsä muka sen ainoan oikean tavan surra ja reagoida asioihin. Mutta toivon, että kyllä elämä opettaa ja aivot tulevat tällekin tyypille jälkitoimituksena. En tietenkään tarkoita sanoa, että tuollainen kommentointi olisi silti missään määrin hyväksyttävää, päinvastoin. Jotkut vain ovat idiootteja ja täysin empatiakyvyttömiä.

    Ainakin omalta osaltani sanoisin, että on turha pelätä asiasta kerrottuasi tulevasi määritellyksi vain sinä tyttönä, jonka isä on kuollut. Sulla on ihan liikaa tiedon ja ammattitaidon tuomaa uskottavuutta siihen.

    Lämpimiä virtuaalihalauksia ja tsemppiä sekä jaksamista tulevaan. <3

  32. Miumau sanoo:

    Ei ole sanoja kuvailemaan reaktiota, jonka kertomastasi kommentista sain. Paljon, niin paljon voimia sinulle. Ei todellakaan ole väärin pysähtyä heikkona suremaan ja samalla pyrkiä fokusoimaan asioita pois käsittämättömän suuresta surusta voidakseen edes jotenkin jatkaa kulkemista elämän tiellä. Seuraava pyyntö on haastava, mutta yritä pysyä vahvana – olet tähänkin mennessä itsesi jo ylittänyt ja vahvuutesi näyttänyt. <3

  33. Taija sanoo:

    “Life is an echo. What you send out, comes back. What you sow, you reap. What you give, you get. What you see in others, exists in you.” Tää on osoittautunut niin monta kertaa todeksi. Syitä tuollaseen käytökseen voi vaan arvailla, mutta nää hmiset eivät ole onnellisia omana itsenään, eivät täysin. Vaikka ilkeät kommentit pääsevät joskus ihon alle, ei niiden sanojille kannata uhrata tunteistaan muuta kuin sääliä. Ehkä he joskus ymmärtävät katsoa itseään peilistä ja hyväksyvät omat vikansa, oppivat nauttimaan elämästään. Kaikkea hyvää sinulle, perheellesi ja osanotto suruunne. ❤️

  34. Hannaruusunen sanoo:

    Olen pahoillasi, että menetit isäsi. Voimia paljon.
    Tekstisi kosketti siten, että kyynelet valuivat puroina silmistä.

  35. Veera sanoo:

    Valtavasti voimia ja osanottoni♡ Anna surulle niin paljon aikaa kun tarvitset.

  36. Alesya sanoo:

    Todella inhottava kun joutuu lukea negatiivisia ja ilkeitä kommenteja 😖
    todella surullista että menettit isän, voimia sulle 💕

  37. Emmi sanoo:

    Tulipa ihan kyynel silmään tekstistäsi… Osanottoni ja voimia vaikeassa tilanteessa <3

  38. hh sanoo:

    Voimia maailman suurimpaan suruun <3
    Aivan kamalaa kommentointia, muistathan kuitenkin että ruudun tällä puolella on myös meitä hyviä tyyppejä jotka odotetaan sun tekstejä tosi paljon, älä siis ainakaan blogiasi lopeta tuollaisten idiottien takia! Olet tehnyt hienoa työtä tän blogin kanssa ja kehittynyt valtavasti. Se onkin monesti surun keskellä se syy miksi monet uppoutuvat töihin vaikka ulkopuolisen silmiin se voi näyttää todella oudolta, koska työnteko on sitä tuttua ja samaa, tulee sellainen olo että okei tämä ei ainakaan muutu vaikka koko maailma romahtaisi surun takia. Todella ajattelematonta olettaa että et voisi tehdä sun työtä tai olisi jotenkin väärin kirjoittaa sun blogin aihepiiriin kuuluvista asioista niinkuin ennenkin, varsinkin jos ja kun se sun oloa helpottaa.

    Menetin parhaan lapsuudenystäväni keväällä yllättäen, enkä ollut päivääkään pois töistä koska kotona vaan itkin ja makasin sängyssä ja itkin lisää. Töissä asiakkaat piristi ja tuli fiilis että tämä maailma se vaan jatkaa pyörimistään vaikka tuntuu että mun sydän on revitty rinnasta irti. Ja se tunne joka aamu herätessä kun muistaa että ainiin, häntä ei enää ole, se on jotain mitä kukaan ei voi ymmärtää jos ei ole kokenut suurta menetystä.

    Voimia vielä valtavasti Pauliina <3 Nyt vaan teet kaikkia asioita mistä sulle tulee edes pieneksi hetkeksi hyvä mieli, äläkä mieti hetkeäkään että miltä se näyttää ulospäin, se ei kuulu kenellekään. Muistan kun menetyksen jälkeen tuntui että nauraminenkin on väärin, älä anna sille ajatukselle sijaa, saa ja pitää olla myös niitä pieniä iloisia hetkiä valtavan tuskan keskellä. Huh, tuntuu että voisin kirjoittaa kilometrin tästä asiasta ja ihmisten typerästä suhtautumisesta surutyötä tekevään ihmiseen.

  39. Thina sanoo:

    Osanotot ja voimia. Kyynel tuli silmään tekstiä lukiessa. Osasit avata hienosti niitä tunteita, joita rakkaan menettämiseen liittyy. Ihmisten voi olla vaikea ymmärtää, että jokainen käsittelee menetyksiä omalla tavallaan.

  40. Sinii sanoo:

    Syvät osanottoni ja valtavasti voimia! <3
    Jokainen suree omalla tavallansa. Ei sitä halua kaikille ulkopuolisille näyttää kuinka rikki sitä ollaan. Välillä mietin aikaa, kun joudun oman vanhempani saattamaan pois. Kuinka murtunut tulen silloin olemaankaan, kuinka hyvin tulen siitä selviytymään. Pelkkä ajatus tapahtumasta saa minut pois tolaltani. Isoveljeni kuoli 4 vuotta sitten, olin tuolloin 18-vuotias. En ole vieläkään ok asian kanssa. En pitänyt ollenkaan breikkiä viimeisestä lukiovuodesta, vaikka olisi pitänyt. Elin sumussa, juhlin joka vklp, opiskelin, kävin töissä… Oli liian tärkeää näyttää kaikille kuinka kaikki on "hyvin". Siitähän se alamäki alkoikin… Sitä kivun määrää ei pysty kuvailemaan, kun sattuu niin perkeleesti, että sydän räjähtää. Onneksi ihanien pikkusiskojen kanssa saa vielä hullutella.

    Ihmiset käyttäytyvät välillä niin kamalasti, pitää saada lytättyä toista vielä alemmas ja alemmas. Kiusaaminen aloitetaan face to face jo tarhassa ja koulussa, aikuisiällä se sitten jatkuu muita keinoja apuna käyttäen.
    Tätä tekstiä ei todellakaan olisi kannattanut töissä alkaa lukemaan…:) Paljon haleja ja rakkautta syksyysi!

  41. Jane sanoo:

    Moi!
    Vaikutat upealta ihmiseltä, sen huomaa tekstistäkin. Joillain ihmisillä on hirveä tarve lytätä toisia alas,jotta sais omaa egoa boostattua. Ei oo oikeeta, eikä väärää tapaa ensinnäkään surra noin suurta menetystä. Lopulta lukijat näkee vain tekstin. Sen mitä päätät näyttää,mutta kukaan ei voi kertoa miltä sinusta oikeasti tuntuu. Sä oot rohkea,kun oot kirjottanu kaks näin upeaa tekstiä. En tiedä kenellä tähän on sanottavaa ja millä oikeudella edes? Osaanotot suuresta menetyksestä ja kaikkea lämpöä ja hyvää sinne! Toivottavasti hyvät kommentit muistuttaa sua siitä työstä mitä sä teet parhaimmillas. Innoitat muita ihmisiä. Kiitos siitä! 🙂

  42. Jasmink sanoo:

    Hei,
    Suuret osan otat ❤ Tiedän tämän hirveän tunteen..menettäen isäni myös, noin 8 vuotta sitten.
    Ja viitaten tuohon kauheaan kommenttiin; siis kenelläkään ei ole oikeutta sanoa tuollaista. Varsinkaan edesmenneestä ihmisestä ja tämän läheisen suruaikana..
    Voimia jatkoon! Muista, suru muuttaa kyllä muotoaan ja siitä ei tarvitse luopua.

  43. Meri sanoo:

    Voimia ja jaksamisia sulle <3
    Ihan sattumalta löysin sun blogin tänään ja aloin lukemaan. En tiedä miten ja miksi tämä kosketti minua niin paljon, kun en edes sinua tunne tai ole koskaan kokenut mitään vastaavaa.
    Teksti sai myös miettimään kommentointia muuallakin somessa. Tuntuu ettei ymmärrys vaan riitä, kun näkee miten tarkoituksellakin ihmiset aiheuttaa pahaa mieltä toisilleen. Oli se kommentti sitten ulkonäköön, toimintaan tai mihin vaan liittyen. Jos oma käytös ei satuta muita tai aiheuta vahinkoa ei siinä kellään luulisi olevan mitään sanomista, mutta niin kuin sanoit jokaiseen asiaan jonkun pitää sanoa jotain ikävää. On se ihmismieli vaan niin kummallinen… Ei pysty ymmärtämään.

  44. Heini sanoo:

    Blogisi antoi lohtua omaan suruuni. Olen miettinyt miten saisin mun tyylistä vertaistukea ja näistä sun teksteistä se löytyi. Kiitos siitä, pelastit ainakin yhden ihmisen päivän, minun päiväni 🙂
    Ilkeät kommentit sattuu ja se on yksi syy miksi en halua jakaa mitään sosiaaliseen mediaan tai pitää blogia vaikka todella haluaisin.. Liian herkkäluonteinen kun olen 🙁
    Sinun blogiasi todellakin alan seuraamaan!!<3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *