Kiinteytyminen versus laihtuminen?
20.2.2019
Mitä social distancing yrittää opettaa meille?
2.5.2020
Show all

Nettikiusaaminen ja “älä välitä” -kulttuuri

Olen kirjoittanut tätä blogia vuodesta 2013. Maailma on muuttunut blogin alkuajoista hyvinkin radikaalisti, tai, some on muuttunut. Some on muuttunut taistelutantereeksi. Paikaksi, missä pahan olon voi purkaa anonyymisti. Ilman vastuunkantoa, ilman, että täytyy ymmärtää, että vastapuoli on myös ihminen. Ihminen, jolla on tunteet. Ihminen, joka voi myös alkaa pahoin saamistaan ilkeistä kommenteista.

Some on todellakin kaksiteräinen miekka.

Koska toimin yrittäjänä, some on loistava paikka saada näkyvyyttä ja markkinoida omia palveluitaan. Mutta. Some on myös kamalin paikka, mitä olen koskaan kokenut.

 

En tiedä, että missä kohtaa on menty näin pahasti metsään. Olen miettinyt pääni puhki, että miksi ihmiset ovat niin ilkeitä. Antaako nykyajan some ja anonyymit sovellukset siihen vain liian helpon mahdollisuuden? Voivatko ihmiset huonommin kuin ennen?

 

 

 

Ennen vuotta 2016 olin saanut olla suhteellisen rauhassa. Muutamia inhottavia kommentteja siellä silloin tällöin. Pätemistä, ilkkumista. Mutta ei mitään sietämätöntä. Blogiin kuitenkin pystyi kommentoimaan anonyymisti ja kirjoitin paljon omia mielipiteitäni. Voisin jopa sanoa, että pääsin jopa ihmeen helpolla. Ottaen kuitenkin huomioon, että somessa ei juurikaan tunneta käsitettä; rakentava palaute.

Kun omassa elämässäni alkoi tapahtua ikäviä asioita, myös somessa alkoi tapahtua. Vuodesta 2015 lähtien elämäni on ollut traagisessa murroksessa. Ensin mummini taisteli puoli vuotta haimasyöpää vastaan, 9kk sen jälkeen isäni menehtyi onnettomuudessa ja kaksi viikkoa isän kuoleman jälkeen selvisi, että silloinen kihlattuni petti minua.

Onnistuin kuitenkin tuona aikana 2014-2017 valmistumaan Tamkista ja koulun jälkeen suoraan aloittamaan koko päiväisenä yrittäjänä.

Burn out ei ollut kuitenkaan kaukana.

Vuodesta 2016 lähtien tähän päivään olen saanut kokea äärimmäistä nettikiusaamista. Miksi?

Koska kirjoitin blogiin isäni menettämisestä ja erostani.

Minun mielenterveyttäni on nyt puitu vauva.fi:ssä, suomi24.fi:ssä ja jodelissa kohta kolme vuotta. Minua on haukuttu lihavaksi, tyhmäksi, huonoksi yrittäjäksi, uutta parisuhdettani on puitu ja meidät on yritetty erottaa. On sanottu, jos joskus saan lapsia, olisin kamala äiti. Älykkyysosamääräni on kuulemma pienempi kuin kenkäni numero, mutta kelpaan kyllä kuulemma silti runkkumatkuksi. Olen epävakaa ja kommentoijat eivät kuulemma ikinä ostaisi palveluitani. Olen epäviehättävä ja idiootti. Isäni kuolemaa ja eroani puitiin.

Jouduin kahden äärimmäisen trauman keskelle käsittelemään myös kiusaamista. Sitä, että anonyymit ihmiset puhuvat isästäni. Sitä vihan määrää, jonka sain. En ymmärtänyt, enkä ymmärrä, miksi minua vihataan.

Nämä kuvakaappaukset ovat jodelikommenteista ehdottomasti siisteimmästä päästä. Otin kuvakaappauksia poliisia varten ja näitä on satoja, viimeisen kahden kuukauden ajalta. Kun liiketilastani lähti yrittäjä toiseen liiketilaan, kääntyi jokainen keskustelu jodelissa siihen, kuinka kamala olen ja ihmisen spekuloivat kaiken minun syykseni.

Jokaista elämäni käännettä ja sanomisiani puidaan ja aina kääntäen kaikki äärimmäisesti päälaelleen, saaden minut niin huonoon valoon kuin mahdollista. Mikään ei ole heille pyhää.

Tein jodelista rikosilmoituksen, mutta poliisi ei tehnyt asialle mitään. Suhtautuivat asiaan jopa hieman naureskellen.

Ihmiset sanovat, että älä välitä. Älä reagoi. Älä ota itseesi. Älä lue niitä kommentteja.

Niin. Kun se olisikin niin helppoa.

Harva ihminen on kokenut näin rajua nettikiusaamista. Nettikiusaaminen on uusi ilmiö.

On kaksi asiaa, jotka haluan ihmisten ymmärtävän.

 

1.Vaikka olen esillä somessa, se ei oikeuta ketään haukkumaan minua. Olen silti ihminen. Lakatkaa sanomasta tätä, tämä ylläpitää kiusaamisen kulttuuria. Mitä tuo opettaa lapsillemme? Että kiusaaminen on  ok. Se ei ole, ei koskaan.

 

2.  En halua vain antaa olla. Haluan tuoda asiaa julki. Haluan saada aikaan keskustelua aiheesta. Koska moni ei uskalla, moni ei jaksa, moni ei halua. Ja ihminen ei voi olla katsomatta, jos hänen uraansa ja koko olemustaan trässätään alas. “Älä välitä”, on yksi pahimmista kommenteista, mitä kiusaamisen uhrille voi sanoa. Toivonkin, että jos esim. jonkun lasta kiusataan, netissä tai koulussa, älkää ikinä sanoko, että älä välitä. Se opettaa lapsen tukehduttamaan kipeät tunteet, jotka kasvavat vain möykyksi lapsen rintaan. Vihamöykyksi, joka tulee kasvamaan ja kasvamaan. Niitä on sitten vaikea enää aikuisena availla. Pyydän, ole läsnä, kuuntele, älä yritä löytää käytännön ratkaisua heti. Anna tilaa lapsen tunteille, selitä lapselle kiusaamisen käsitettä. Avaa kiusaajan sielunmaisemaa. Kerro, että lapsi on ainutlaatuinen ja upea. Kerro, että vika ei ole hänessä. Älä. Sano. Että. Älä. Välitä.

 

Opeta lapsi puhumaan kiusaamisesta, tee lapselle turvallinen satama sinusta. Kun maailma on niin julma. Niin lapsille kuin aikuisille.

Ennen kiusaaminen tapahtui vain koulussa ja kotiin pääsi turvaan. Nyt some tuo kiusaamisen kotiin asti.

Älä sano, että älä välitä.

Välitä, anna kiusatun puhua. Nyt on aika alkaa reagoimaan kiusaamiseen. Mutta miettiä uusia tulokulmia. Mennä ongelman ytimeen; meihin aikuisiin. Luommeko me kiusaamisen kulttuuria ja sitten yritämme hiljentää kiusaamisen uhrit? Katsokaa facebookkianne, katsokaa iltalehden kommentti-osiota. Katsotaa, miten puhutte naapuristanne, työkaveristanne, puolisostanne. Luommeko me itse tätä kiusaamisen kulttuuria?

Kiusaamisesta saa ja pitää puhua ja sitä kenenkään ei tarvitse sietää. Kukaan ei ole ansainnut kiusaamista. Ei edes se julkkis. Rakentava palaute on aina erikseen, mutta sen todella tulee olla rakentavaa, ei hajottavaa. Ihmisten täytyy oppia ottamaan vastuu sanoistaan. Koska miten me eroamme eläimistä? Sillä, että meillä on laajat tavat ja mahdollisuudet kommunikoida keskenämme. Ja mihin me käytämme sitä tällä hetkellä? Toistemme tuhoamiseen. Noh, ihmiskunta on aina keksinyt tavat tuhota itse itseään.

Kolman maailmansota voikin olla psykologista sotaa, jota käymme somen avulla.

Some on kuin kuusi vuotiaalle olisi annettu ase; olemme vaarallisia sen kanssa, joka emme tiedä sitä valtaa, joka meille on nyt annettu.

 

 

P.S. Tehkää jodelista rikosilmoituksia, pyydän. Vaikka ne eivät etenisi. Koska vasta silloin tajutaan, millainen ongelma jodel ja muu some on yksityisyydensuojan ja kunnianloukkauksien suhteen.

Katso Yle Areenasta jakso, missä puhun nettikiusaamisesta:

Täältä

3 Comments

  1. Miia sanoo:

    Ei poliisilla ole resursseja ruotia jokaista nettikirjoittelua. Se on valitettavaa mutta itse koen että asia johon voi myös itse vaikuttaa vetämällä esimerkiksi tiukan rajan siihen mitä somessa jakaa. Ei kai se somehuomio ole sen paskan arvoista? Pitää henkilökohtaisen somen yksityisenä ja vain läheisille. Ei päästä ihmisiä liian lähelle, ei kerro asioita jotka voi kääntää sua vastaan. Ei se ole vaan sen arvoista.

  2. Tipi sanoo:

    Katsoin eilen Digihuijatut ohjelman Ylestä, jossa olit mukana.
    On pakko kehua miten asiallisesti, fiksusti ja kiihkotta kerroit mitä oli tapahtunut, mihin se johti ja missä olet nyt.
    Juuri tästäkin syystä on kovin vaikeata ymmärtää miksi jotkut olivat ottaneet sinut silmätikuksi ja jouduit kiusatuksi.
    En blogiasi ole lukenut, mutta toivon, että löytäisit voimaa jatkaa sitä joskus.
    Omasta mielestäni olet erittäin viisas nainen. Arvostan, että toit laajamittaisen kiusaamisesi rohkeasti esille.
    Toivotan voimia ja aurinkoisia elämänhetkiä!

  3. Tattitv sanoo:

    Minusta tuntuu, että suurin murros nettimaailman käyttäytymisessä tapahtui silloin kun älypuhelimet tuli markkinoille. Nyt nettiin on jollain tapaa todella helppo päästä, sinne voi sylkeä mitä tahansa mitä mieleen tulee ja se tapahtuu erittäin helposti. Sosiaalisen median platformit mahdollistaa anonyymin kommentoinnin yhä helpommin. Nettimaailma koetaan myös jollain tapaa “harmaana alueena” eli sellaisena, jossa ei päde perus normit tai lait (noot). On sosiaalinen normi olla ihmistä kohtaan kohtelias ja ajattelevainen, kun toisen tapaa kasvotusten. Onhan niin meille opetettu aina. Mutta kun kommunikointi tapahtuukin ilman sitä fyysistä olemista toisen kanssa niin yhtäkkiä voidaankin sanoa mitä vain, missä vain ja kelle vain ilman että koskaan joutuu siitä vastuuseen tai tarvitse kokea siitä häpeää tai rangaistusta. Jos kasvotusten puhuisi töykeästi jollekulle, se tuomittaisiin välittömästi muiden toimesta ja ihminen kokisi siitä häpeää. Nyt jotenkin nettimaailmassa se tekijä poistuu kokonaan ja voi sanoa mitä vain. Ihmiset ehkä tuomitsee toiminnan, mutta sen tekijä ei saa siitä samallalailla palautetta kun irl.

    Tässä jotain ajatuksia itseltäni, toivottavasti sait kiinni ajatuksestani 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *