Patu Vähä-Hiilari
23.3.2015
Liiveihin hurahtanut
27.3.2015
Show all

Ratkaiseva tekijä omassa laihtumisessa

Blogissani haluan korostaa sitä, että laihtuminen lähtee päästä. Korvien välistä. Varsinkin jos puhutaan niin suuresta määrästä ylipainoa kuin minulla oli. Silloin todennäköisesti suhde ruokaan on jotenkin vinksahtanut. Omaa nälkää ei enää tunnisteta ja syöminen tapahtuu ihan kaiken muun takia kuin sen, että keho saisi polttoainetta ja tarvitsemiaan ravintoaineita.

Ruoka on hyvää ja syöminen on kivaa. Olen edelleen sitä mieltä ja se ei tule ikinä minussa muuttumaan. Mutta paljon ratkaisevia ajatusmaailman muutoksia minussa tapahtui, kun laihduin. Ja niistä ehkä se kaikista ratkaisevin oli tämä:

 

Älä palkitse itseäsi ruoalla

 

Jossain artikkelissa luki niinkin kärkkäästi kuin, että älä palkitse itseäsi ruoalla koska et ole koira. Ja niinhän se menee. Koska AINA löytyy joku syy palkita itsensä ruoalla. Aina löytyy hyvä syy syödä. Kiire, no otan suklaapatukan kun on niin kiireinen ja rankka päivä. Viikonloppu, jessss pitsaa! Suru, syödäänpä siihenkin. Juhlat? No, syödään. Aina löytyy joku tilanne tai tunne, minkä varjolla itsensä voi palkita ruoalla. Ja usein se on juurikin sitä roskaruokaa tai karkkia tms.

Tämä tapa on tärkein muuttaa mutta myös vaikein sellainen. Koska se on päässä. Se on opittu tapa, minkä on saattanut jo lapsena sisäistää. Suomessa ruoka on isossa roolissa ihan kaikessa, mikä on mielestäni hienoa, koska ruoka on aina kulttuuria vahvistava elementti. Mutta se, mitä se ruoka on ja kuinka paljon sitä vedetään onkin asia erikseen. Kahtena viimeisenä  jouluna esimerkiksi on uutisoitu, että ihmiset ovat syöneet itsensä sairaalakuntoon. Siis syöneet niin paljon, että joutuneet sairaalaan. Ruoka on nautinnollinen asia, mistä pitäisi osata nauttia kaikin aistein. Mitä nautinnollista siinä enää on, että mättää niin paljon, että suoli menee tukkoon, oksettaa ja pyhät on pilalla. Hui. Kummallista, että tiettyjen pyhien kohalla tuollainen ahmiminen on ns. sosiaalisesti sallittua. Sama, kuin että tiettyjen pyhien kohdalla on enemmän kuin ok vetää pää täyteen ja pelti kiinni. Kaikki tämä tukee ihmisten ajatusta siitä, että itsensä voi ja kannattaa palkita ruolla (ja alkoholilla). Jee, viikonloppu.. vedänpä jurrit päälle. Jee viikonloppu, tilataan pitsat. Kuulostaa varmaa aika tutulta. Ja usealle se on todellakin ok.

Siitä on todella vaikea lähtemään muuttamaan, että esimerkiksi juuri ne viikonloput olisivatkin vaikka oikean levon ja urheilun aikaa. Se on ihan hiton vaikea lähteä muuttamaan. Mutta niin minullekkin kävi. Ja arvatkaa viisi kertaa, että kumpi tapa on mielestäni palkitsevampaa?

Kun itsensä palkitsee jotenkin, kannattaa aina miettiä, että onko palkinnon tuoma hyöty lyhyt- vai kauaskatseista. Jos palkitset itsesi viikonloppuna kännillä ja rasvaisella ruoalla, niin onko siitä oikeasti hyötyä pidemmäksi aikaa. Menetkö maanantaina töihin levänneenä? Onko olosi viikonlopun jälkeen oikeasti hyvä?

Ja tarkoitukseni ei siis ole moralisoida ketään. Kaikki tekevät juuri niin kuin itselleen parhaaksi kokevat. Itselläni puhuu vain kokemuksen syvä rintaääni ja blogini aihepiiri on opastaa fiksuun laihtumiseen. En siis kehota kaikkia laihtumaan tai lopettamaan dokaamista, vaan vain niitä, ketkä sitä itse haluavat. 🙂

Minä itse ennen palkitsin itseni ruoalla sekä alkoholilla ja se olo niistä ei ollut mitenkään hehkeä. Ennen viikossani oli kuusi päivää. Yksi meni aina krapulaan. Nyt viikossani on seitsemän pirteää ja tehokasta päivää ja voin hyvin. Ja tätä tunnetta ei ymmärrä, ennenkö on päässyt samaan pisteeseen kuin minä. Eli päässyt huonon ruoan ja liikunnanpuutteen kierteestä ja oikeasti itse kokenut sen, kuinka paljon parempi se olo on, kun syö oikein ja liikkuu. Sen tajuaa sitten vasta, sitä ennen kaikki tälläinen on vain kukkahattutätien kälätystä.

IMG_20150322_153238

No, mutta palkitsevathan bodaritkin itsensä ruoalla?

Jep. Mutta erilailla. Sen laskettua ja ansaittua. Polttoainetta, aineenvaihdunnan boostausta, lihaskasvatuksen varjolla tehtyä, jne.

Sääntöjä voi rikkoa vasta kun ne osaa. Liian usein sitä törmää siihen, että varsinkin nuoremmat  salilla jonkun verran käyvät jonneliinit luulevat, että koska käy salilla, voi syödä mitä vaan. Sitten ihmetellään kun tulosta ei tule, tai sitten dieetatessa kaikki gainssit menee. Hups. Toinen ääripää on jonneliinit, ketkä eivät syö tarpeeksi ja sillon ainakaan ei salilla tule tulosta. Yllättävän moni on suhteellisen pihalla, miten tulisi syödä, että saa haluamansa tulokset salilla. Siksi suosittelen hankkimaan edes joksikin aikaa itselleen valmentajan. Varsinkin liian moni mies menee, “kyl mä osaan, emmä tartte mitään valmentajaa” -meiningillä ja se menokin on sitten sen mukaista. Neljä-viis kertaa viikossa penkkiä, haukkaria jäätävällä heijarilla (jalkoja ei reenata nevör koska se on hei rankkaa, hyi), salin jälkeen mäkkiin ja viikonloput sitten fistpumpataan kylillä. Jos bodauksen haluaa ottaa tosissaan, niin kannattaa asiat tehdä oikeesti tosissaan.

Syökää oikein ja kehon tarpeiden mukaan! 🙂

FB_STICKERS_IMG_20150317_182357_1426609644771

Nyt salisoitossa: Chris Brown & Tyga, Fan of a fan

 

10 Comments

  1. Sara sanoo:

    Olen ihan kamala herkuttelija, mutta olen huomannut, että mitä enemmän syön proteiinia, sitä vähemmän tekee mieli höttöhiilareita ja sokereita. Yksi iso avaintekijä omassa painonpudotuksessa on ollut kananmunat. Ne ovat muuten todella ravintorikasta ruokaa, sisältää kaikkia välttämättömiä aminohappoja ja kaikkia vitamiineja paitsi C. Ja kananmunista suosin Laitilan Kanatarhan luomu- ja ulkokananmunia, saatan jopa lähteä toiseen kauppaan jos en hyllystä näitä löydä!

    • Tuo muuten pitää ihan paikkaansa! 🙂 Itsekkin olen herkkupehva ja massakaudella sen taas huomasi.. nyt dieetillä ei edes tee mieli herkkuja.
      Uu, täytyy kans ostaa noita. 😀

  2. Alexandra sanoo:

    Kiitos tosi hyvästä blogista! Itsellä nyt laihdutusurakka alussa ja saan tosi paljon inspiraatiota sun blogista. Jo ennen tätä laihdutusta lopetin alkon käytön ihan muista syistä. En pitänyt itsestäni kännissä ja inhosin krapulalle menetettyjä päiviä. On ollut tosi vaikeaa perustella ihmisille, miksi ei juo. Olen ollut mukana menossa, lähtenyt baariin jne mutta vaan parilla viinilasilla. Oon aivan kyrsiintynyt siihen kommentointiin, mitä saan kuulla juomattomuudestani. Onko mulla tylsää, miksi en juo jne jne…Olen jopa pelännyt, että ystävyyssuhteet kaatuu tähän asiaan, kun “en ole enää niin hauskaa seuraa baariin” tai “ei viitsi kutsua kun ei se kuitenkaan juo”. Onko sulla ollut vastaavia kokemuksia ja miten olet selvinnyt niistä tilanteista? Onko ystävyyksiin tullut rakoilua?

    • Ymmärrän täysin, mitä tarkoitat ja itse on tullut koettua sama. Itselläni kävi niin, että en sitten enää juurikaan enää mennyt mukaan.. tuli treenit, työt, parisuhde.. kaikki sellainen, mikä kiinnosti enemmän kuin baareissa nuokkuminen. Ja sitten ei minua tietenkään enää kutsuttu minnekkään, koska en enää mennyt koskaan. Eli kyllä siinä ystäviä ainakin minun kohdallani ainakin rapisi. Mutta jos ystävyys on vakaalla pohjalla ja pystyt kutsumaan ystäväsi vaikka leffaan tai mennä selvinpäin kylille, syömään tai mihin tahansa, niin en usko, että sinulla on mitään hätää. Antaa niiden kommenttien vaan olla ja pääasia on itse pysyä lujasti oman kantasi takana. Sinä et juo ja piste. Jos se jotakuta risoo, niin se ihminen voi etsiä muuta seuraa. 🙂

  3. Muikku sanoo:

    Moikka!

    Sun blogi ihan mahtava :)!! Kiitos siitä! Millon muuten ois videoo tulossa?
    Ihan pakko kysyä, toivottavasti ei oo ihan liian henkilökohtainen kysymys! Mulla pieneni kuppikoko monta kokoa laihtuessa (miks kaiken piti lähteä sieltä, argh :S). Miten sulla laihtuminen on vaikuttanut rintojen kokoon?

  4. anonyymi sanoo:

    hyvä kirjoitus, ja toimii varmasti niillä joilla on ollut ongelmia tunnesyömisen kanssa. mullla kuitenkin ehkä vähän erilainen näkemys rualla palkitsemiseen, sillä mulla oli aikoinaan ongelmia nimenomaan siinä, etten osannut syödä herkkuja koskaan hyvällä omatunnolla. oon aina ollut normaalipainoinen, mutta muutama vuosi taakseppäin olin niitä tyttöjä, jotka joutui vahtaamaan syömisiään yhä tarkemmin ja ihmetteli miksi lihoi paljon muita kavereita herkemmin. söin päivässä useimmiten 1000kcal tai alle, koska pelkäsin kuollakseni lihovani. näin olin elänyt useita vuosia jatkuvasti vaan vähentäen syömisiä ja eläen yhä ravintoköyhemmin (aineenvaihdunta morjens! :D). hallitsemattomaan ahmimintaan repsahdin usein ja sen jälkeinen olo oli aina kamala: vihasin itseäni ja morkkis oli jäätävä. tasapainoisen syömisen opin vasta, kun mulle opetettiin kuinka syödä monipuolisesti, säännöllisesti ja enemmän. ahmintaan repsahdin silti satunnaisesti, sillä sokerikoukku oli petollinen. vasta kun tajusin, että tuottaako ne herkut mulle oikeasti hyvää oloa, ahmiminen loppui kuin seinään: en mä nistä herkuista oikeasti nauttinut, enkä kestänyt enää itseinhoa. aloitin säännöllisen viikottaisen herkkupäivän ja siellä ne herkut on pysyny nyt kaks vuotta, tippaakaan luisumatta ja olo on ihan mielettömän hyvä. kerrankin herkkuja voi syödä hyvällä omatunnolla ja tuntea, että mä oon ansainnut tän – ja ne maistuukin niin paljon paremmilta!

    tsemppiä treeneihin ja dieetille! 🙂

    • Mahtavaa, että toit erilaisen näkökulman aiheeseen. Sitä aina kirjoittaa niin sille ‘keskiverto laihduttajalle’, eikä teksteissään osaa ottaa esille erikoistapauksia. Ja varsinkin kun kirjoittaa omien kokemustansa pohjalta. Mutta näinpä se on, että voihan asia toimia toisinkinpäin. 🙂

      Ihana kuulla, että olet tehnyt itseässäni tuollaisen oivalluksen. Tulen aina niin onnelliseksi näistä tarinoista!

  5. Jassu sanoo:

    Pakko sanoa että ihan mahtava päivitys! Itellä tavoitteena päästä hieman parempaan kuntoon kiinteyttämällä, ja ongelma on ollut jatkuvat himot kaikkiin herkkuihin. Kokoajan tekee kaikkea hyvää mieli, ja sitä tulee usein popsittuakin. Tuloksia varmasti saisi nopeammin, jos olisi tiukempi itselle ettei aina antais niille herkkuhimoille periksi. Nyt sun postauksen luettua sain selätettyä mun nälästä aiheutuneet sipsihimot sillä, että mietin sitä mitä sanoit: ok ne herkut saattaa maistua hyvältä sen hetken, mutta mikä on niiden vaikutus pidemmällä ajalla. No tietysti se että ei tässä haluttuun kuntoon päästä jos kokoajan annetaan periksi herkuille ! Uskomaton olo kun sen sai päähänsä, JES!
    Tottakai välillä saa syödä vähän jotain hyvää, nollatoleranssiin en ala, mutta niiden himojen kontrollointi ois hyvä osata, ja uskon että nyt sun ansiosta osaan sen jatkossa paremmin. KIITOS.

    Lopuksi vielä haluan sanoa, että ihan superhyvä blogi sulla 🙂
    Oon aiemmin joitain blogeja lueskellut, mutta kaikki ollut pääasiassa vain treenaamisesta ja jotenkin laimeella tavalla kirjotettuja. Sun teksti on ihanan persoonallista ja kertoo muustakin kun siitä mitä teet salilla. Jatka samaan malliin, sä osaat tän homman.

    • Jee, kiva jos musta oli apua! 🙂

      Ja hyvä, nollatoleranssiin ei missään nimessä tarvitse aikaa. Kunhan oppii tunnistamaan omat sudenkuoppansa ja syömiseensä hyvän balanssin. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *