Uudet treenivaatteet – motivaatioboosti?
6.11.2014
Mun iskä.
9.11.2014
Show all

Saako lihavia haukkua?

Mennään vielä hieman pintaa syvemmälle tuohon aiheeseen, mistä hiljattain kirjoitin postauksessani Antakaa mun bodata. Tai yhteen osaan siitä, eli siihen, että saako lihavia haukkua. Tai oikeastaan, että miltä tuntuu olla maalitauluna ihmisten ilkeydelle. Paras kanta tähän on ottaa omat kokemukseni lähteeksi ja katsoa asiaa siltä kantilta. Kerron nyt sellaisia asioita, mitkä olen ennenkin saattanut kertoa blogissani, mutta ne korostavat postaukseni pointtia, niin siksi tämä toisto.

Palataan 2000-luvulle. Noin sen puoliväliin ja siitä eteenpäin. Olen lukiolainen ja lukion alkaessa olen hoikka. Olen juuri pudottanut 20kg painostani ja painoin nyt n. 60kg. Olen lapsesta asti kärsinyt lihavuudesta ja teininä sitten viimein päätin kokeilla laihduttamista. Lukiossa tuli uusien kavereiden mukana myös bilettäminen ja pitkät viikonloput. Olin lapsena ja teininä tietyllä tapaa introvertti ja jotenkin surumielinen tyttö. Ehkä vain liian herkkä tähän maailmaan. Lukion aikana, kun piti löytää itseään ja pikkuhiljaa kasvaa aikuiseksi, kadotin itseäni aina vain enemmän ja enemmän. En tiennyt mitä tai kuka haluaisin olla. Olin virran vietävänä. Silloinen paras ystäväni oli kuin myrkkyä minulle. Hän nautti siitä, että olin täysin riippuvainen hänestä ja roikotti minua mukanaan. Hänellä sai olla muita ystäviä, mutta minulla ei. Hän taidokkaasti tuhosi jo valmiiksi huonoa itsetuntoani. Aina jos meille tuli joku riita tai välirikko, hän kertoi kaikille ihmisille minun hänelle luottamuksella kertomani salaisuudet ja hyökkäsi sitten isolla porukalla kimppuuni. Hän aina sai muut puolelleen ja siten haukkumaan minua. Tätä jatkui koko lukion ajan. Minun oli pakko yrittää pysyä hänen ystävänään tai saisin taas turpaani. Olin tosi yksinäinen ja tämä ihminen oli aikalailla tuhonnut itsetuntoni. Löysin lohdutuksen viikonlopuista ja alkoholista. Ujona tyttönä uskalsin alkoholin avulla tutustua uusiin ihmisiin. Kun viikot koulussa olivat niin ankeita, sai viikonlopuilla jotain ‘kivaa’ elämään. Jouduin ikävään kierteeseen. Viikonloput biletin ja viikot olin väsynyt. Väsymys noi mukanaan nälän. Karkkia, pitsaa, pullaa.. kaikkea rasvaista ja prosessoitua. Lukion aikana myös menetin kaksi sukulaista hyvin lyhyella aikavälillä. Olin ihmisenä jotenkin todella rikki ja onneton. Ruoka ja viikonloput toivat elämään hetkellistä lohtua.

Lukion jälkeen painoin 106 kg.  Eikä se ainakaan edesauttanut masennustani. Tiedostin kyllä olevani lihava, mutta muut ihmiset kyllä varmistivat puolestani, että varmasti tiesin asian. Haukkuminen oli jatkuvaa. Melkein voisi sanoa, että aina kun lähdin kotoa, niin kuulin jotain pahaa ulkomuodostani. Eikä asiaa auttanut se, että yritin ylikompensoida lihomistani suurella meikkimäärällä ja melkein valkoisilla hiuksilla, mihin olin laittanut suttuiset pidennykset. Jotenkin sokeennuin sille omalle ulkomuodolle. Tuli vähän sellanen tukiaiseffekti; enemmän on parempi. Ajattelin, että mitä enemmän itseruskettavaakin laitan, niin sitä hoikemmalta näytän. Peitin itseni kaiken sen pakkelin ja hiusmäärän alle. En pitänyt itsestäni ja ulkomuodostani ja yritin epätoivoisesti paikata sitä jollain keinolla. Laihduttamaan minusta ei ollut, olin liian masentunut ja flegmaattinen. Voisi jopa sanoa, että olin ihmisenä tietyllä tapaa täysin lamaantunut.

Aina jos menin baariin, kuulin vähintään kerran jonkun toteavan kovaan ääneen, että hyi vittu kuinka läski ämmä. Kotiinpäästyäni itkin silmät päästäni. Humalaiset ihmiset olivat aina niitä pahimpia. Toki ihan päiväsaikaankin sain kuulla karuja kommentteja tai alentavia katseita. Kyllä, olin lihava ja itse lihavuuteni aiheuttanut, mutta ei se oikeuta millään tavoin sitä, että minulle sai olla ilkeä. On täysin fakta, että lihavuus tapahtuu syömällä ja harva pystyy täysin lihavuuttaan millään sairaudella selittämään. Lihavuus tulee liikakaloreista, kun syöt enemmän kuin kulutat. Toki on olemassa sairauksia, kuten ongelmat kilpirauhasen kanssa, mutta niiden taakse ei kannata liikaa mennä. Ja aivan asia erikseen on sitten vammat, mitkä vaikuttavat henkilön kykyyn liikkua tai toimia. Mutta toistan, lihavuus syntyy syömällä. Mutta se ei oikeuta ketään haukkumaan toista ihmistä. Minä olin silti pohjimmiltani sama ihminen kuin nytkin, eikä mun ihmisarvo ole riippuvainen mun painosta tai muutenkaan ulkonäöstä. Sä et ikinä tiedä mitä se toinen ihminen on voinut elämässään kokea ja miksi hän on lihava. Ja ihan se, että ketä ne muita haukkuvat ihmiset oikein luulevat olevansa? Millä oikeudella kukaan voi sanoa mitään toisen ulkomuodosta. Eiköhän meissä jokaikisessä ole jotain, mitä joku toinen voisi mollata ja haukkua. Oli se iso nenä, pienet kädet, ruma luomi, hassut korvat tai lättänä pylly. Puhumattakaan niistä luonteenpiirteistä. Ja voin kertoa, että kyllä ne lihavat tietävät olevansa lihavia. Sanomalla sen ääneen ilkeästi et muuta kuin pahoita kyseisen henkilön mielen. Ja jos se on sinun tarkoituksesi, niin sinun ongelmasi ovat paljon vakavempia, kuin sen lihavan henkilön. Mieluummin ylipaino kuin ruma luonne tai asennevamma.

Screenshot_2014-10-03-19-15-49-1-1

Sen tosin sanon, että jos joku laiminlyö terveytensä vaikka tietää epäterveellisen ruoan riskit, se on minusta paheksuttavaa. Ja varsinkin jos siihen mukaan vedetään se oma jälkikasvu. Jos perheen ruoka koostuu vain rasvaisesta prosessoidusta ruoasta ja lapsista tulee ylipainoisia vanhempien takia, sitä en katso hyvällä. Vaikka sitä ei tekisi niin sanotusti pahalla, vaan ajattelisi, että ruoka on rakkautta, niin se jos mikä on lapsen pahoinpitelyä. Lapsen kehitys ja terveys kärsii, puhumattakaan siitä, millaisiin ikäviin sosiaalisiin tilanteisiin lapsen altistaa. Epätervellinen ruoka ja herkut eivät ole rakkautta, lapsen terveydestä välittäminen on.

Itse lihavana menin kaikenlaisien tekosyiden taakse, että miksi olin lihava. En vain tajunnut, että miten voin vaan paisua paisumistani. Tietyllä tavalla kielsin pitkään, että mitä minulle oli tapahtunut. Ihanat kaveritkin sanoivat, että näytän hyvältä ja ne on vain kusipäitä, ketkä mua haukkuvat. Ihanaahan se oli, että oli ihmisiä, ketkä lohduttivat, mutta ei se hyssyttely ja asioiden liika kaunisteleminenkaan loppujen lopuksi ole kenellekkään hyödyksi. Jotenkin vaan tavallaan yksi päivä havahduin viimein siihen, miten olin pilannut vartaloni ja samalla kyllästyin ihmisten ikäviin kommentteihin. En vain enää halunnut elää niin. Päätin, että ansaitsen parempaa.

Älä hauku lihavia. Tai yleinen ohjenuora, älä hauku ketään. Mitä saat siitä, että sanot ääneen, että joku on lihava? Hetkellisesti ehkä koet olevasi kauhean hauska ja jotenkin muka parempi kuin se ihminen ketä haukut. Mitä hittoa. Miten se muka tekee sinusta paremman. Ei sitten tasan mitenkään. Idiootti se on kuka muita haukkuu. Sinä saat ehkä hetkellisesti naurusi, mutta voit pilata haukkumasi ihmisen päivän, ehkä koko viikon, arpeuttaa sitäkin pidemmäksi aikaa. Kyllä minä vieläkin muistan tietyt henkilöt ja tapaukset. Eikä niitä unohda tosta vaan. Koko itsetuntoni ja se, miten koen itseni ei muutu ihan hetkessä jos on monta vuotta saanut kuunnella törkeyksiä. Miten muka olen nyt yhtään sen parempi kuin sillon, vaan sillä perustein, että olen nykyään normaalipainoinen? Onko minun ihmisarvoni todellakin noin liitoksissa painooni?  Anteeksi olen antanut, mutta valitettavasti en unohda. Ilkeä ihminen on aina ilkeä ihminen. Jos ei minulle, niin sitten jollekkin toiselle.

Edelleenkin kärsin esiintymispelosta ja jännitän jos minun pitää mennä paikkaan missä on paljon ihmisiä. Lihavana jos menin vaikka johonkin kuppilaan, niin olivathan ne katseet heti sisäänkävellessäni minussa, eivätkä todellakaan hyvällä. En halunnut olla huomion keskipiste, en sillä tavalla. Aina jos kävelin jossain, sain pelätä, että koska joku taas sanoo jotain fiksua. Ja se pelko ei lähde ihan hetkessä pois. Edelleenkin minua toisinaan inhottaa olla huomion keskipiste ja se on selkeästi jäänne lihavilta ajoiltani. Kuulostaa ehkä hassulta, vaikka kirjoitan blogia, missä kerron paljon itsestäni ja olen paljon esillä. Blogista olenkin löytänyt mieluisan paikan, missä voin helposti olla “huomion keskipisteenä”. Täältä olen löytänyt rohkeutta tuoda itseäni ja mielipiteitäni esille. Ja varsinkin koska omaan niin ihania lukijoita. En voi tarpeeksi sanoa, kuinka kiitollinen olen teidän kaikista ihanista kommenteista. Mun blogi ei olis mitään ilman teitä. <3

Päivän sanomani on siis, että vaikka laihoista ihmisistä tuntuu ehkä jotenkin oikeutetulta kommentoida lihavia, se ei sitä ole. Vaikka lihavuus on ylikaloreiden nauttimisen sivutuote, eivät asiat vaan koskaan ole niin mustavalkoisia. Kuten olen sanonut, että laihtuminen on enemmänkin henkinen prosesssi, niin usein se lihominenkin johtuu nimenomaan niistä sielun ja mielen solmukohdista. Jos laihtuminen ja hoikkana pysyminen olisi niin kovin yksinkertaista, niin eiköhän kaikki olisi silloin hoikkia. Jos olet hoikka ja hyvässä kunnossa, niin hienoa! Ihan mahtavaa. On varmasti hyvä olla? Vai onko kuitenkaan kun niin pitää muita haukkua? Ei se laihuuskaan takaa kenellekkään onnea. Minä ainakin itse mieluummin haluan nyt normaalipainoisena toimia sanansaattajana, että laihtuminen ja niiden omien solmukohtien purkaminen on todellakin mahdollista. Olisi naurettava ajatus, jos kokisin olevani nyt hoikkana jotenkin parempi ihminen kuin lihavat ihmiset. Herranjumala miten pinnallinen ajatus.

IMG_431325082955415

Siksi myös koen, että joskus kun aika koittaa haluan saada ne pt:n paperit, koska minä todellakin tietäisin, että millaisia henkisiä ponnistuksia se laihtuminen vaatii. Kuka tahansa voi näyttää sulle miten kyykätään, mutta miten saada se henkinen puoli kulkemaan mukana, onkin sitten ihan asia erikseen ja koen, että mulla olisi siksi alalle paljon annettavaa.

Rautaa ja rakkautta,

IMG_20140926_185031

  Pauliina

16 Comments

  1. ST sanoo:

    “Mieluummin ylipaino kuin ruma luonne tai asennevamma” – täysin samaa mieltä! Ja kiitos ihan mahtavasta kirjoituksesta / blogista. Oot huippu 🙂

  2. Hyvä kirjoitus. Mä oon itse kanssa järkyttynyt siitä että esim. ventovieraat ihmiset (pääasiassa miehet) ovat saattaneet haukkua kuuluvasti selän takana ja ihan päin naamaakin, ja kerran jopa ohiajavasta autosta huudettiin “hyi vittu mikä läski”, ja tämä siis joskus kun olin pahimmillani 20-25v ikäisenä. Mulla on aina ollut hyvä itsetunto enkä antanut sen kauheasti vaikuttaa itseeni, mutta joskus pahoitin mieleni ja raivostuin.

    Sitten vanhempana muhun tuli potkua ja jos joku ventovieras alkoi haukkumaan niin sanoin takaisin. Yleensä totesin ihmisten olevan erittäin huonokäytöksisiä, juntteja, tyhmiä tms ja kysyin suoraan että miksi kerrot mulle että olen lihava, eikö sua hävetä itseäsi? Siihen tuli yleensä jotain änkytystä jne ja hiljenivät aika hyvin kun käskin pitämään turpansa kiinni.

    Pari kertaa olen suuttunut ihan niin että olen kylmän viileesti todennut takaisin että joo, niin mä oonkin lihava mutta sä oot ihan vitun ruma. Ooksä huomannu kuinka ruma oot, mitä sä aiot tehdä tolle naamalle? Kompensoitko tota rumuuttasi sillä että dissaat mun läskejä? Kyllä mua surettaa sun puolesta kun mä voin laihduttaa mutta sä et voi tolle naamalles mitään.

    Myös lyhyiden/lihaksettomien haukkujamiesten alentaminen toimi kohtuu hyvin. Yleensä tein kaiken asiallisesti ja totesin että miltä susta tuntuisi jos tulisin kommentoimaan että sä oot vitun pieni mieheksi, oot varmaan pienimunainenkin ym. Että eikö vituta olla lyhyempi kuin naiset tms. Tajuatko ollenkaan? Sitten ne oikeestaan jäätyi täysin. Ehkä sai ajattelemaan, en tiedä. Onneksi tämmöisiä kohtauksia ei ole kovin montaa kertaa ollut elämäni aikana mutta jokaisen muistan hyvin.

    Mä oon jotenkin ollut häkeltynyt siitä että lihava ihminen aiheuttaa jopa vihaa ventovieraissa, ja saattaa saada jotkut käyttäytymään aggressiivisesti. Kyllä laihojakin arvostellaan, mutta ihan eri lailla. Yleensä laihoja tietyllä tavalla jopa kadehditaan mutta läskejä halveksitaan, se on erilainen pohja arvostelulle.

  3. Fani sanoo:

    <3 kiitos.

    Ei tähän voi muuta sanoa, kuin iso kiitos. Rakastan sun tälläisiä postauksia, osaat jotenkin pukea mun omat ajatukset sanoiksi niin hyvin.

    Kiitos muutenkin tästä blogista, täältä tulen aina hakemaan kadonnutta motivaatiota takaisin! Terv. Elämäntaparemontin alkutaipaleella oleva IIIISO fani 🙂

  4. Silkki sanoo:

    Yhdyn täysillä tähän kirjoitukseen ja nyt tuleekin tekstiä oikein kunnolla!
    Olen elämäni aikana surffaillut reilusta ylipainosta alipainoon ja siitä normipainoindeksin alueelle, joten kokemusta on kaikista jatkumon sijoista. Toki sain hyvin laihana ollessani kuulla kommentteja siitäkin, mutta mikään ei vedä vertoja sille raivokkaalle, jatkuvalle ja suorastaan pakonomaiselle vihalle, mikä ryöppysi lihavana ollessa niskaan joka paikassa. Läski herättää monesti joissain ihmisissä jo pelkällä olemassa olollaan sellaista inhoa ja vihaa, että sitä ei voi ymmärtää ellei ole itse kokenut. Asiasta kokemattomalta voikin tuntua ihan absurdilta, että tosiaan jo johonkin paikkaan sisälle astuminen voi jonkun silmissä olla niin provosoiva teko, että on ihan pakko huutaa kommentti toisen ällöydestä. Mitään et voi tehdä ja mitenkään et voi olla, jotta kelpaisit, koska olet jo lähtökohtaisesti vääränlainen (= lihava). Edelliseen kommenttiin vielä lisäten: jos jotain voisin entisessä itsessäni muuttaa, se olisi se että sanoisin takaisin ja kunnolla. Eräs suurimmista virheistäni oli se, että kilttinä ja arkana tyttönä uskoin että jos vain olen hiljaa ja rauhallinen, minuun ei kiinnetetä huomiota ja vittuilevat kommentit loppuvat. No, näin ei todellakaan käynyt. Kerran kokeilin vittuilla takaisin ja annoin tulla oikein täyslaidallisen. Tulos: toisen hämmentynyt hiljaisuus, änkytys ja nopea poistuminen. Eli ei tarvitse kiusaamisen kohteena ollessa siinä yksinään kannatella hyviä käytöstapoja ja maailmanjärjestystä, vaan silloin voi ja kannattaakin puolustautua.

    Ja tosiaan, koskaan ei tullut sellainen olo näitä kommenttiryöppyjä kuunnellessa, että tuossa vain ihmiset ovat huolestuneita terveydestäni ja haluavat saada minut motivoitua kuntoilemaan ja muuttamaan elintapojani. Ei, kyllä se oli ihan vain kunnon vanhanaikaista vihaa mikä sieltä tuli. Tähän liittyen: joillain ihmisillä on halu ajatella, että jos sen lihavan ihmisen elämästä tehdään mahdollisimman ikävä ja ahdistava, se “ryhdistäytyy” ja lopputuloksena laihtuu. Väitän, että asia menee pikemminkin päin vastoin. Itseinho on äärimmäisen huono motivaattori elämänmuutokselle. Jos näin olisi, kaikki masentuneethan alkaisivat heti esimerkiksi menestyä opinnoissaan ja työelämässään, koska nykyiseen elämäänsä tyytymättöminä haluaisivat tehdä muutoksen ja parantaa epäkohdat. Omalla kohdallani huono itsetunto ja ahdistus kanavoituivat kyllä alkuun anoreksian muodossa eli laihtumista tapahtui, mutta matka siitä normaaliuteen, terveellisiin elämäntapoihin ja tasapainoon olikin pitkä ja kivinen. On entistä vaikeampaa saada tolkku syömisiin kun takana on pitkä nälkiintymisjakso, koska keho taistelee selviytymisensä puolesta ja haluaa lisäkaloreita.

    Täten minun on aika vaikea suhtautua niihin mielipiteisiin, jossa sanotaan “kaikkihan tietää, ettei lihavalle saa sanoa että se on lihava, mutta miksi laihalle saa huomautella painosta”. Koska ihan ensinnäkin, a) lihava ihminen saa kuulla painostaan, jatkuvasti ja hyvin negatiivisesti ja b) laihuus ei ole samalla lailla stigmatisoitu ominaisuus kuin lihavuus, joten sillä ei ole samanlaista loukkausarvoa. Samalla lailla voi miettiä, miksi kuulostaa eriltä sanoa “onpa sinulla paljon koulutusta” kuin “onpa sinulla vähän koulutusta”, vaikka molemmissa asiaa yhtä lailla viattomasti ihmeteltäisiinkin. Mutta ehkä tästäkin voidaan vetää se johtopäätös, ettei ulkomuodon ikävä kommentointi tunnu kenestäkään hyvältä, ei lihavista tai laihoista. Eli ehkä jokainen voisi mielessään etukäteen miettiä, onko se oma arvio toisesta nyt tarpeellinen ja ehdottoman tärkeä kuulla ääneen. Ehkä jopa voisi ajatella niinkin, että (erityisesti naisten) kehot eivät olisikaan vain toisten miellyttämiseksi tehtyjä ja eivätkä kuuluisi muille oikeastaan mitenkään. Ehkä toiset ihmiset, olivatpa he lihavia, laihoja, terveitä, vammaisia, minkä värisiä ja taustaisia tahansa, pitäisikin kohdata myötätunnon eikä arvostelun ja alistamisen kautta. Hullu ajatus, mutta saattaisi toimia.

    • Pauliina sanoo:

      Nyökkyttelin kokoajan kommenttiasi lukiessa. Itse myös opin jossain vaiheessa tuon puolustautumisen, mutta huomasin sitten pian olevani jatkuvasti sellaisessa “hyökkäystilassa”. Että jos joku aukoo päätään, niin olen valmis reagoimaan. Ja se välillä seuraa minua edelleenkin ja saatan ylitulkita, että mitä ihmiset tarkoittivat. Mutta olen kyllä siinä samaa mieltä, että ihmisen vain tarvitse kuunnella ja hyväksyä ihan kaikki, mitä hänelle sanotaan. Minusta on hyvä, että sanoo takaisin! Kunhan ei vaan mene sellaiseen jatkuvasti vihaiseen olotilaan, niinkuin minä menin.

      Ja myös tuo seuraava kohta. Niiiiiiiiin totta. Minä aina himmasin laihdutussuunnitelmiani, jos vaikka joku sukulainen patisti laihtumaan. Koska laihtumisen pitää tapahtua omasta tahdosta, eikä sen takia, että joku haluaa sinun laihtuvan. En todellakaan laihtunut yhteiskunnan muottien takia tai ilkeiden kommenttien ja ihmisten takia. Vaan itseni. Se, että joku käskee sinua laihtumaan saisi lahtumisen maistumaan vaan alistumiselta. Kuulostaa varmasti hassulta niille, ketkä eivät ole koskaan asian kanssa kamppaileet.. mutta nimenomaan, laihtumista ei saa aikaan itseinto. Itseinho saa aikaan nimenomaan sitä lihomista. Tai toinen ääripää, niitä syömishäiriöitä.

      Todella, todella iso kiitos mahtavasta kommentista!

  5. tintti sanoo:

    Todella hyvin kirjoitettu vakavasta aiheesta! 🙂 mä oon itse ollut erittäin lähellä syömishäiriötä ja todella pienikokoinen, sain kuulla siitä todella paljon ja todella negatiiviseen sävyyn ja tulin myös syrjityksi asian takia. Pahin taisi olla kun ystäväni poikaystävä uteli painoani ja kerrottuani sen alkoi poika kirjaimellisesti huutamaan “hyi vittu ootko sää edes mikään nainen kun oot noin saatanan laiha, hyi vittu” nykyään olen jo normaalipainoinen, mutta hoikka ja saan edelleen kuulla olevani liian laiha, mutta nykyään itseäni isokokoisemmilta naisilta. Ei kenelläkään pitäisi olla oikeutta kommentoida toisen ulkonäköä, paitsi ehkä omalla äidillä.

    • Pauliina sanoo:

      Nimenomaan, ei kenelläkään ole oikeutta sanoa rumasti toisen painosta. Ja se on ihan sama, että onko se toinen yli- vai alipainoinen. Pahalta se silti tuntuu. Mutta hyvä kuulla silti, että olet nykyään normaalipainossa. On varmasti kivempi olla ja kroppa ja terveempi? Ääripäät eivät ikinä ole hyviä, noin terveyden kannalta. 🙂

  6. blöndi sanoo:

    En oo lueskellut paljoakaan kommentteja jos joku muu on nyt sanonut samaa kuin itse aijon sanoa, että herranjumala toi teksti oli suora lainaus mun elämästäni tällä hetkellä. Tosin pompottelevaa kaveria mulla ei ole ollut mutta silti. Oon itse siis tällä hetkellä viimeistä vuotta lukiossa ja kaikki noi lihomiset laihtumiset on ollut mun kohdalla. Lapsena olin lihava, yläasteella normaalipainoin ja oikeestaan tosi pieni verrattuna nykyään. Oon lihonut sellaset reippaat 25 kiloa 3 vuoden aikana ja oon vasta lähiaikoina ymmärtänyt sen. Turruttanut kaikkea alkoholilla ja just nimenomaan toi viikonlopun piristys oli myös aika osuvasti sanottu omalla kohallanikin mutta koska kaikki kaveritkin tykkää kreisibailaa ni onhan se ollut pakko lieppoo mukana vaikka musta tuntuukin että se oon minä joka on vastaanottanut ne kaikki kalorit niiltä illoilta.

    Ja noi sukulaisten menetyksetkin osuu myös mun tähän lukioaikaan. Toi missä kunnossa sä oot tänäpäivänä on mun mielestä ihailtavaa!! Eikä pelkästään ulkonäön takia vaan sen takia että se kertoo niin paljon mitä oot tehnyt sen eteen ja se tsemppaa mua ihan törkeen paljon! Paino on onneks alle 80 kg vielä (mutta lyhyenä ihmisenä siinä on about 20kiloa liikaa) mutta tällä mun apua huutavalla elämän tyylillä satanen menee rikki luultavasti piakkoin. Toivon että saat joku päivä ne PT-paperit kouraan. Ennen ku tää menee ihan mielistelyks vaan haluun sanoo et kiitos kun oot alottanut tän blogin 🙂 avaan tän tästä lähtien aina kun alkaa masentamaan tai tuntumaan epätoivoselta

    • Pauliina sanoo:

      Joo mullakin se paino vaan nousi ja nousi, kunnes yks päivä vaan tajusin, että oh god. Ihana, että oon ollut avuksi! Ja nyt vaan sellainen iloinen elämänasenne ja I CAN-asenne mukaan! 🙂

  7. Heidi sanoo:

    Hei!

    Olen seuraillut blogiasi noin vuoden verran, mutten koskaan kommentoinut aikaisemmin.

    Olet todella rohkea ja inspiroiva, kun uskallat julkaista itsestäsi menneisyyden kuvia ja muistoja. Minusta olet aina ollut kaunis, suurempanakin.

    Mitä odotat tulevalta dieetiltä? Jännittääkö sen sujuminen?

    Kaikkea hyvää tulevaan talveen! Keep on glowing!

    • Pauliina sanoo:

      Moikka! Kiitos. 🙂 Jotenkin tuo asia on helpottunut tässä kun huomannut teidän ihanien lukijoiden vastaanoton tähän kaikkeen. Lähes kaikki saamani kommentit ovat positiivia ja se on edesauttanut sitä, että uskallan ns. antaa itsestäni paljon tänne blogiin. Tämähän on loppupeleissä tosi interaktiivista hommaa. Jos en saa kiitosta tai palautetta, en osaa toimiakkaan niin kuin ‘yleisö’ haluaisi. Eli todellakin kiitos teille mun lukijoille. <3

      Oih, dieetiltä odotan niin henkistä kuin fyysistä hyvinvointia. Nyt massakaudella saadut kilot alkaavat jo hieman kyllästyttämään ja on siis kertakaikkisen ihanaa päästä tavallaan jatkamaan sitä, että minne viime dieetillä jäätiin. Ja odotan innolla, että pääsen näkemään mitä tuolta kilojen alta paljastuu.. onko siellä lihasta vai ei. 😀

      Kiitos ja samoin! <3

  8. dydy sanoo:

    Oijoi haluun sut mun pt:ks ♥

  9. NN sanoo:

    Osaan niin äärettömän hyvin samaistua tuohon sun tekstiis, ite kärsinyt ihan samasta. Sillon, kun painoa noin 25 kiloa enemmän kuin ennen, tuli kyllä yhtä sun toista kommenttia. Baariin, kun lähdit, saattoi olla ihan ok olo, että kyllähän mä ihan kivalta näytän, jospa nyt näissä vaatteissa ei ihmiset kommentois. No kyllähän ne kommetoi. Sitten sitä alkoi pelkäämään, niitä sanoja, koska kyllähän ne inhottavilta tuntui. Vaikka oon omasta mielestäni aina ollut hauska ja porukan naurattaja, sitä alkoi piiloutumaan siinä porukassa, koska oli lihava. Ei uskaltanut sanoa mitään, ettei vaan olisi joutunut huomion keskipisteeksi.

    Nyt yli 20 kiloa laihduttaneena, en oo kuullut ikäviä kommentteja hetkeen, en edes muista koska viimeksi. Mutta silti, se vanha ajattelutapa joskus hiipii mieleen, vaikken enää piiloudu ja annan hauskan persoonani tulla esiin. Siinä vaan kestää saada se pääkoppa mukaan uuteen ajattelutapaa. Huomaan sen kömpivän esiin esimerkiksi mustasukkaisuudessa, huomaan joskus ajattelevani, että toi ja toi tyttö on paljon nätimpi ja hyväkroppasempi kun mä, ja nyt mun poikaystävä katsoi sitä, haluaiskohan se mieluummin olla sen, kuin mun kanssa.
    Nää on ihan naurettavia ajatuksia, mutta koen sen kumpuavan “entisestä” elämästäni. Enkä varmaan ole ainoa, joka painii näiden ajatusten kanssa 😀

    Joka tapauksessa kiitos Pauliina mahtavasta blogista, oot rautanen mimmi!

    • Pauliina sanoo:

      Itsellä on sama tuon kanssa, että ne “hiipii” sieltä aina joskus takaisin ne ajattelumallit.. sitä kun oli vuosikausia isompi ja tavallaan tottui siihen, että herjauksia tulee, niin ei sitä ihan heti tajua, että hei, nyt kukaan ei hauku mua kun oon laihtunut. Tavallaan se on myös sairasta, miten tuomistevia ja pinnallisia ihmiset on. Ja et varmasti ole ainoa! 😀

      Iso kiitos <3

  10. Ihmeissään sanoo:

    Läskit ovat usein sairaampia kuin nk. normipainoiset, mutta ehkä se läskisyys johtuukin sairaudesta korvien välissä. Löllyvät läskivuoret ovat minusta ällöttäviä, enkä voi sille mitään että minua etoo.Läskien määrä on kasvanut roimasti muutamassa vuosikymmenessä,mistä tämä johtuu ?Minä todellakin puhun nyt läskeistä, en tukevista ihmisistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *